Anthemon: Dystopia

Epiphora

Ranskalaisen metallin suuren toivon Anthemonin uusi levy on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Edellinen levy Arcanes oli pienehkö menestys ja herätti lupauksia jatkoa ajatellen. Valitettavasti kokoonpano ja tyyli on hieman muuttunut matkan varrella joten ainakaan noita lupauksia ei suoraan päästä lunastamaan. Tämäkin levy on muuten edellisen tapaan miksattu ja masteroitu Suomessa ja täytyy todeta, että vaikka ranskalaisbändistä onkin kyse, on musiikkiin tarttunut mukaan melkolailla härmäläistä epätoivoa ja alakuloa. Tyylisuuntaa voisi kai luonnehtia jonkinlaiseksi progressiiviseksi goottisynkistelyksi. Ajoittain varsin viipyilevästä ilmaisusta voi vetää suoraa viivaa My Dying Briden vähemmän reippaiden rallien suuntaan. Parhaimpina hetkinään levy tuo ajoittain mieleen myös Amorphisin kulta-ajat, mikä voitaneen lukea melkoiseksi meriitiksi.

Naisvokalisti Nathalie Bonnaud'n korvannut Loic Malassagne onnistuu tehtävässään varsin kohtuullisesti. Tosin vokaalit eivät tällä levyllä ole mitenkään pääosassa, mutta välillä laulu hukkuu todella pahasti taustaan ja siitä on erittäin vaikea saada mitään selvää tavaamatta samalla levyn kansilehteen painettuja lyriikoita. Basisti Marc Canlers heittää toki tutusti sekaan muutaman konsonantinkin möreähköllä äänellään, mutta ne jäävät lähinnä kuriositeetiksi, sillä mitään järisyttävää lisäarvoa ne eivät musiikkiin tuo. Muuten soundipolitiikkaa voi luonnehtia kaikin puolin onnistuneeksi, sillä siltä osin levy ei käytännössä varmaan voisi kuulostaa enää paremmalta. Sovitukset ovat varsin sinfonisia ja monipuolisia, ja parhaimmillaan biisit kuulostavat häikäisevän hienoilta. Erityisesti kakkosbiisi Foretell Omega kunnostautuu tässä suhteessa. Amorphis-vaikutteet elävät puolestaan vahvimpina seuraavalla Chatter Of The Tube -biisillä. Materiaali on siinä suhteessa varsin mallikasta, että yksikään biisi levyltä ei varsinaisesti pistä esiin muita huonompana. Toisaalta levyn suurimpana ongelmana on se, että biisit muistuttavat liikaa toisiaan. Kaikissa levyn biiseissä on lähes sama tempo ja äänimaailmaltaan ne ovat käytännössä identtiset. Tämän vuoksi muutaman ensimmäisen kuuntelukerran jälkeenkin on vielä hieman vaikeuksia erottaa biisejä toisistaan vilkuilematta soittimen näyttää. Osaltaan tämä tietysti johtuu musiikin tyylisuunnasta, mutta koukkuja ja vivahteita olisin itse toivonut reilusti lisää tälle levylle. Totuuden nimissä hyvät puolet jyräävät huonot puolet kuitenkin melko suvereenisti, ja ranskalaisbändin uusi täyspitkä onkin kaikin puolin erittäin tyylikäs taidonnäyte.