Moonsorrow: Verisäkeet

Spinefarm

Moonsorrow teki loppuvuodesta pienimuotoisen mediatempun, kun bändi julkaisi kotisivuillaan uuden levynsä biisilistan, josta päätellen eeppinen pakanametalli olisi mukamas vaihtumassa hc-punkiin Shitter Limitedin hengessä. Kepponen levisi maailmalle ja mm. Blabbermouthin kaltaiset ulkomaiset tahot nielivät syötin kokonaan, menipä lankaan muutama kotimainenkin uutisportaali. No, lopulliselta levyltä ei Anna pillua Jonne Aaronin kaltaisia kohubiisejä tietenkään löydy, vaan jälki on "sitä samaa kuin ennenkin" eli skandinaavisen sankaritaruston ja kansamme alkuhämärän innoittamaa metallia. Musiikkia, jota kuunnellaan omistautumisen asteesta riippuen kuvitteellinen tai oikea kolpakko toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Kaikki tutut elementit ovat tallella ukkosmyrskyä muistuttavista rummuista viulun, haitarin ja munniharpun kaltaisten perinneinstrumenttien kautta Ville Sorvalin sudenulvontaan. Tällä kertaa Moonsorrow on kuitenkin palannut lähemmäs parin ensimmäisen albuminsa raaempaa ilmaisua eli Kivenkantajalla huippuunsa nostettu mahtipontisuus ja kirkkaat soundit ovat jääneet ainakin toistaiseksi sivuun. On pakko myöntää, että itseäni edeltäjän listahittipotentiaali (heh heh) miellytti ehkä enemmän. Massiivisuuden kasvattaminen olisi tosin saattanut olla sekä mahdotonta että itsetarkoituksellista, eikä tässä toki nytkään ihan hissuttelusta ole kyse.

Kestoltaan kappaleet ovat kyllä melkoisia järkäleitä, ja lopun akustista äijien tuutulaulua lukuunottamatta biisit ankkuroituvat viidentoista minuutin tuntumaan. Kokonaisuus pysyy varsin hyvin kasassa, vaikka välillä pituus tuntuukin enemmän statementilta kuin siltä, että biisit varsinaisesti sitä edellyttäisivät. Folkmetallibuumin joukosta Moonsorrow erottuu kuitenkin armottomuudellaan, ja bändi välttää muutenkin tyylikkäästi pahimmat kansanmusiikkihevikliseet. Linjansa löytänyttä orkesteria kuuntelee mielellään, vallankin kun tulkitsen Moonsorrow'n luovan tavallaan tuokiokuvia ei niinkään tämän vaan jo menneen ajan käyttöön. Bändin viikinkihevissä on oma suomalaiskansallinen latauksensa, ja ehkäpä soturit tosiaankin heristävät sankarihaudoissa korviaan. Eivätkö muka he olisi tarttuneet sähkökitaraan, jos se vain olisi ollut mahdollista? Tilanteesta riippuen arvosana voisi olla myös 4 tähteä.

Kommenttien keskiarvo:

FrozenMoon kommentoi 11.01.2006:

Pisteet:

Moonsorrow ei ole osannut yllättää minua levyillänsä, koska olen aina tiennyt, että jokainen niistä edustaa mahtavuutta ja Verisäkeet on yksi parhaimmista. Kappaleet ovat pitkiä, mutta kun osaa mennä tiettyyn tilaan jossa ei ajattele kappaleen pituutta eikä vilkuile koko ajan kelloonsa, vaan kuuntelee kappaleiden hienoja ideoita ja tunnelmaa. Verisäkeet levyn kappaleissa mennään syvälle metsään ja uppoudutaan niiden mielenkiinoisiin ääniin ja mukaansatempaaviin ääniin, eli ääniä mitä tavataan normaalisti Suomen luonnossa. Minusta luonnon äänien käyttö kappaleiden alussa ei ole vain rohkea veto, vaan sen arvoista. Karhunkynsi kappaleessa luonnon äänet ovat alkuvaiheilla läsnä ja kappaleen aikana tulee hieno Folk/Viking metallinen tunnelma. Kappale Jotunheim on levyn ehdottomasti paras ja monipuolisin kappale. Alussa tuleva akustinen kitara luo tunnelman ja tavallaan transsitilan minulle, joka vie minut syvälle metsään tutkimaan pienien peikkojen luolia, noh eipäs nyt olla hulluja. Tästä levystä en löydä yhtään tylsää hetkeä, Verisäkeet on Suomimetallin pakkohankintoja ja ansaitsee paikan Folk/Viking metallin kärkisijan, viisi tähteä.