Volter: Volter (EP)

Volterin musiikissa on aimo annos 60-luvun aurinkoista psykedeliaa, ripaus 80-luvun kenkiin tuijottelevaa indie-poppia ja kolme teelusikallista 90-luvun keimailevaa britti-poppia. Sähkökitaroita suuremmassa osassa on analoginen urkusoundi ja helisevä akustinen kitara. Kahden miehen kokoonpanoksi Antti Aittapelto ja Jann Wilde kuulostavat kokonaiselta yhtyeeltä, ja levyn tuotanto on kaikessa retrohenkisyydessään toimiva.

Ghost Town, Dance With Me ja Baby Don´t Know My Name ovat tarttuvan melodisia, klassisia pop-sävellyksiä. Tempoltaan hitaammat biisit Side Effects Of Love ja Bright Lights toimivat yhtä hyvin, eikä kappalemateriaalissa valittamista olekaan. Muutamat sovitukselliset ratkaisut ihmetyttävät: erityisesti kesäisen San Franciscon feidaukseen päättyvä valelopetus, joka ei mielestäni toimi ollenkaan – studiossa kikkailu ei synnytä psykedeliaa. Ei ainakaan ilman LSD:tä.

Volter kuulostaa The Thrillsin ja The Beatlesin välimuodolta. Mieleen tulevat myös kotimaiset 90-luvulla vaikuttaneet brittipop-bändit, kuten Poverty Stinks ja The Pansies. Volterin musiikki on samalla sekä miellyttävää että harmitonta. Perinnetietoista pop-psykedeliaa, joka kaipaisi vielä jotain painuakseen mieleen. Seitsemän biisin promo-ep antaa kuvan Volterista osaavana ja oman linjansa löytäneenä kokoonpanona, jonka vaikutteet kuitenkin kuuluvat selvästi läpi. Hyvältä kuulostaa, mutta samalla myös liiankin tutulta – tosin ihan viime aikoina ei tämänkaltaista menneeseen päin katselua ole liikaa esillä ollut. Tämän näytön perusteella Volterilla on musiikillista näkemystä ja kykyjä haluamansa kaltaisen musiikin toteuttamiseen.