Fullsteam Records

Salosta lähtöisin olevaan No Shameen ensikosketukseni oli em. kaupungissa, Black Hole-nimisessä vainaapaikassa. Muistan edelleen sen kollektiivisen, itsesuojelullisen reaktion, kun No Shame alkoi soittaa. Noin sata ihmistä huiskaisi sormet korviinsa niin yhtäaikaisen reippaasti, etten muista armeijassakaan tehdyn koskaan mitään vastaavan mutuaalia! En ole sen jälkeen kuullut minkään yhtyeen soittavan yhtä lujaa. Mutta onhan nyt tuokin (perkele) saavutus!
 Bändin urasta muistan myös vuonna 2002 julkaistun tuplalevyn Rebound for Glory markkinoinnin. Sitä myytiin käytännössä ilmaiseksi. Siinä vaiheessa sitä tajusi, että tämä bändi tekee sen, mistä muut vain hyssyttelevät, että ”pitäisi tehdä”.

No Shame tarjoaa tämänkertaisellaan viisaankypsää, rajansa tiedostavaa ja ajattelua korostavaa punkya. Sen ydin löytyy Self-respect –raidan säkeestä ”what can I say that hasn’t been said before?” Tätä ennenhän on julkaistu vähintään muutama we are the world-tyyppinen äänite, joissa ilmaistaan nykymaailman tila. Eivätkä nämä levyt ole oikeasti onnistuneet muuttamaan sitä parempaan päin. ”Face the Truth” on hyvin rehellinen periaate: tuskin tämänkään levyn myötä tietyt valtiot politiikkojaan gandhiuttavat. Mutta siitä huolimatta: ”If you don’t even try – how can you turn your face to the wind?”

On suht järjettömyyttä kuunnella tätä ns. ”oikean” musiikin filtterein, tähdetkin ottaisin kernaasti pois päältä tällä kertaa, mikäli mahdollista. Mutta kyllä jannesetä tästä silti punkin tunnistaa! Sanoma löytyy, samoin asenne, räime, suoraviivaisuus, tiiviys. Tuskinpa tätä kokoomusnuorten pippaloissa soitetaan. Guilty kiteyttää minuuttiin ja 40 sekuntiin paljon enemmän kuin moni kirja(sarja)! Raidat kuulostavat tuotannollisestikin hyvältä, masteroitu botne ei ole vienyt pois rosoisuutta.
 Bändin primus motor Sampsa Sarparanta vastaa myös tyylikkäästä kansitaiteesta, joka hohkaa se7en –henkistä apocalyptiikkaa. Joutsensymboliikasta pystyy muuten salolainen helposti assosioimaan itselleen kotikaupunkinsa vaakunan, ja sitä kautta nokiapitäjän pimeän puolen...
 Mainstreamille keskisormea näyttävä oikea Punk ei näemmä ole kuollut, ja se ilahduttaa sitä enemmän mitä useammin uutisia seuraa.

Perhanakku loppui vaan vähän kesken tämä. Mutta hyvähän tuo, tavallaan. Nyt jäi odottamaan lisää tätä audiomuotoista vitutusta, johon on valveutuneen ihmisen hyvin helppo samastua, vaikkei tyylilajiin ole paljoa perehtynytkään.