Au Pair: Voiko tämä rakkaus olla synti?

Laama

Pahapäiseksi ja päällekäyväksi ”edistykselliseksi punkiksi” musiikkinsa nimeävä jyväskyläläiskvartetti Au Pair yhdistää mainiosti ilkeän ivallisen sanailun synkästi poukkoilevaan ja paahtavaan soitantoon. Tomi Tuomaalan hivenen Kumikamelin mieleentuova, omaperäisen ”vittumaisesti” tiputtelema laulu toimii, Esa Kosken pääsääntöisesti angstisesti junnaava kitara tarjoilee myös vetävän funkkeja kuvioita. Oskari Räisäsen ja Antti Siukolan rytmittämässä soitossa on miltei Mana Manamaista synkeää intensiteettiä. Myös Radiopuhelimet täytyy mainita Au Pairin kotimaisena sukulaisena.

Vuonna 2001 alunperin Hongkong action –musiikkia soittamaan suunniteltu yhtye on muutaman kiitoksia keränneen demon ja viimevuotisen sinkun jälkeen päässyt pitkäsoittokantaan. Kymmenen biisin levytys esittelee vihaisen, ilkeästi sanailevan ja intensiivisen rytmikoneen. Vauhdikkaasti nelistävä Pahuuden lahja tuuttaa samantein kuviot selväksi; armotonta, ilkeää ja sensuroimatonta on Tuomaalan kerronta. Tarinan minä on paha ihminen, joka ei juuri anteeksiantoa pyytele, omassa ruumissaankin ihan ilkeyttään. Nykivästi kitaroitu Helena ei kovinkaan positiivista tunnelmaa maalaa äänestysalueen vaalilautakunnan kauniista sihteeristä Helenasta. Ilkikurinen voisi olla oikea sana, mutta esimerkiksi YUP:hen verrattuna kaikenlainen veitikkamaisuus loistaa poissaolollaan. Onneksi yhtyeen tilitykset ovat kuorrutettu niin runnovaan soittoon, ettei minkäänlainen suomalaiskansallinen valitusvirsi-meininki pääse pilaamaan kokonaisuutta. Riehakas 10 kk kiistää isyytensä, hiipivä Tuulee kertoo naapurin isännän hirttäytymisestä, miehen vaimon pettämisistä, hautajaisista ja niin edelleen... Berliinin kansainväliset ajoneuvomessut tulee käytyä synkeästi junnaten, piruilevasti näppäilty Tekniikan maailma taas kertoo synkkää tarinaa tekniikan jatkuvaa kasvua vaativien lasien läpi nähdystä maailmankuvasta. Jotenkin yhtyeen rauhallisemmat ja vaanivammat kappaleet onnistuvat parhaiten tuollaisen puolimielipuolisesti hymyilevän musiikillisen pirunäpärän vangitsemisessa, vaikkakin myös menevät rallit onnistuvat suhteellisen hyvin puolustamaan paikkaansa. Molempia puolia mainiosti yhdistelevä lesbosatanisti-oodi Kevätpäivä nousee levyn mieliinjäävimmäksi kappaleeksi. Lyhyt johdatus meijeriteollisuuteen hakee aiheensa nimensä mukaisesti maitotuotteiden tuotantolinjoilta raskaasti jyräten, päätösraita Marjaana oksentaa tarinaa avaramielisestä lestadiolaisemännästä raivokkaasti.

Levyn kuunneltuaan olo on kuin puoliraskaan urheilusuorituksen jäljiltä: Hengästynyt ja hikisen viheliäinen, mutta samalla niin raukean levollinen. Voiko tämä rakkaus olla synti? Ei todellakaan ole mitään puuteripilveä vaan ruhjovaa pahapäistä piikittelyä. Ja sellainenhan on yleensä musiikkina mukavan poikkeavaa.