Sanctuary

Luulin, että Ocean Colour Scenen edellinen tuotos oli vuonna 2001 julkaistu best of –kokoelma, mutta sen jälkeen onkin pukattu ulos ainakin yksi studioalbumi, Anthology -kokoelma sekä live-levy – siis tämän levyn lisäksi. Uusi levykin on ollut tulossa. Joulumarkkinoille ilmestyi live-levy kahdella uudella biisillä varustettuna. Vähän informaatiota sisältävästä vihkosesta voisi kuvitella julkaisun olevan levy-yhtiön oma idea – toisaalta jonkinlaisesta arvostelukyvynpuutteesta sekin kertoo. OCS muistettaneen Oasiksen kaveribändinä 90-luvun puolivälin tienoilta kuumimman britti-pop-invaasion aikoihin. Useimmiten bändiä ei edes muisteta.

Aikalaisistaan yhtye erosi juurevammalla ja boogiemmalla ilmaisullaan, eikä täten ollut samassa imussa kuin popahtavammat brittiläiseen mod-perinteeseen nojaavat kansikuvakaverinsa. Silloin yhtye oli selvästi joko ajasta jäljessä tai sitä edellä, koska tällä hetkellä lehtiä ja listoja kansoittavat The Blueskinsin, 22-20sin, Kings Of Leonin ja Jetin kaltaiset bluesiin, alkukantaiseen rockiin ja kaljaan uskovat retroilijat. Tosin OCS:ssa ei siltikään taitaisi olla samaa vetovoimaa kuin edellä mainituissa. Se tuntuu syntyneen väliinputoajaksi – ”rockin pelastajiksi” heistä ei ollut silloin, eikä ole nytkään.

Useammalla eri festivaalilla nauhoitetun live-levyn perusteella yhtyeellä kuulostaa edelleen olevan vankka kannattajakunta. Soitto kulkee, yhtye kuulostaa hyvältä, soundit ovat kohdallaan ja kaikilla tuntuu olevan kivaa. Biisit vain ovat vähän liian turhanpäiväisiä ja tavanomaisia, jotta niistä pystyisi innostumaan. Noel ja Liam voivat tykätä, mutta minuun ne eivät tee vaikutusta. Yhtye on kuin brittiläisten rock-festivaalien versio ruotsinlaivan viihde-orkesterista – yleisö viihtyy sitä paremmin mitä humalammassa on. Täyteen ahdettu levy on liian pitkä ainakin minulle – toisaalta faneille tämä lienee suunnattukin. Yhtyeestä kiinnostuneet voivat sijoittaa rahansa vaikka kokoelmalevyyn.