Avarus: Jättiläisrotta

Secret Eye / Lal Lal Lal

Arktiset transformersit kellari-folkin syövereissä. Avarus on jatkuvasti muotoaan muuttava kollektiivi, jossa jäsenet vaihtuvat lähes yhtä tiuhaan kuin instrumentit ja lelut soittajiensa käsissä. Lukuisten vinyyli- ja kasettijulkaisuiden jälkeen Avarus on julkaissut free-folkiaan vihdoin cd-muodossa. Ulkomailla Avaruksesta ja sen kotimaisista hengenheimolaisista, kuten Kemialliset Ystävät ja Kiila, on kirjoitettu merkittävinä toisinluojina. Saman aktiivisen, kollektiivisen kaveripiirin jäsenet julkaisevat ja esittävät musiikkia eri nimillä ja monissa vaihtelevissa kokoonpanoissa, kuten Hetero Skeleton, Es, The Anaksimandros, Kukkiva Poliisi, Päivänsäde ja Rauhan Orkesteri. Yhteistä ovat nimenomaan musiikillinen ajattelutapa ja suhtautuminen musiikkiin ja sen tekemiseen. Näkemykset, toteutustavat ja lopputulokset eroavat toisistaan.

Avaruksen musiikki välttelee määritteitä. Sitä on helpompi kuvailla musiikin toteutustavan kuin kappalerakenteiden kautta. Kyse on intuitiivisesta, kollektiivisesta improvisaatiosta, kaveripiirin yhdessä synnyttämistä spontaaneista sävellyksistä. Siihen voitaisiin liittää monta eri termiä, kuten lo-fi, akustinen, avantgarde, folk ja psykedelia, mutta siltikään ei oltaisi asian ytimessä. Siinä on vaikutteita niin traditionaalisesta kansanmusiikista kuin vanhasta undergroundistakin sekä maailman eri musiikkikulttuureista – se on globaalia tee-se-itse -folkia. Levyllä on käytetty erilaisia pillejä, rumpuja, kielisoittimia, ihmisääntä, helistimiä ja paljon muutakin mitä kellarin lattialta on käteen löytynyt. Poikkeavuus ei ole päämäärä, vaan se on lähtökohta, mutta ei itseisarvoisena teennäisyytenä vaan luonnollisena ominaisuutena.

Tällä kertaa matkalla olivat mukana ainakin Arttu Partinen, Roope Eronen, Kevin Regan, Markus Mäki, Jan Anderzén, Lars Mattila, Tero Niskanen, Jonna Karanka ja Tomas Regan. Kappaleiden nimet, Snoopysnoop Snooberson, Donkkaavaräppäävä kaalikoira, Iso lääkelaiva, Itu kurkistaa mullasta, Herra Ykkönen, Amurin hiuskolmio, Ahdistava haisemisen loordi, Prinssi Halonen, Välivääpelin välikäpy ja Joutsenkivi not'sissa, kertovat, että vaikka musiikkia tehdään tosissaan, sen ei tarvitse olla vakavaa. Avarus nauraa myös itselleen, ja hauskanpito on tärkeää myös taiteessa.

Hetkittäin kappaleiden sisällä muodostuu melodinen teema, johon kaikki yhtyvät, ja jota jonkin aikaa toistetaan välillä Circlemäisen junnaavasti, välillä kansanmusiikkimaisen hypnoottisesti, kunnes se hylätään ja aletaan etsiä jotakin uutta suuntaa, mihin äänikudoksen voisi kuljettaa. Musiikki elää ja etsii muotoaan jatkuvasti – ääniä kuljetetaan tai ajaudutaan sattumalta kohti jotakin samaa rytmiä tai melodiaa ja sitten, kun ollaan päästy perille huomataan, että on jo korkea aika vaihtaa paikkaa. Puolisen tuntia pitkä Jättiläisrotta on juuri sopivan mittainen albumi, jotta matkustamiseen ei ehdi kyllästyä.

Välillä harhaudutaan liian abstrakteille ja hahmottomille piirustuksille, mutta kokonaisuutena Jättiläisrotan pommikonepylväsnaamainen sisältö on kokeellista ja omaehtoista maalailua, jossa värejä on riittävästi. Äänitysmetodina käytetty yhden mikrofonin periaate tekee levyn dynamiikasta välillä liian tasapaksun ja nyanssien erottaminen on vaikeaa – äänet jäävät etäisiksi. Avaruutta äänimaailmasta sen sijaan löytyy ja yhdessä soittamisen läsnäolo kuuluu.

Viime aikoina ulko- ja kotimainen media on rakentanut kuvaa suomalaisessa alakulttuurissa kytevästä underground-liikkeestä. Liikkeestä puhuminen voi olla keinotekoista, mutta toivottavasti mediahuomio auttaa kuuntelijoita löytämään uutta musiikkia eikä karkottamaan pois potentiaalisia tykkääjiä. En tiedä kuinka kauan Avarus pysyy undergroundissa, mutta valtavirtaan se ei tule koskaan sekoittumaan. Ja hyvä niin, tää on tää maailma.