Leonard Cohen: Dear Heather

Columbia

Kuuluisa Kanadan erakkomunkki (1934-) on tuonut ulottuvillemme äärimmäisen hankalan levyn, joka tuskin aukeaa kymmenennenkään kuuleman jälkeen. Tässä kahdentoista raidan kokonaisuudessa ( 1 bonus) Cohenin apuna ovat toimineet 2001 julkaistulta edelliseltä levyltä Ten New Songs tuttu yhteistyökumppani Sharon Robinson ja Anjani Thomas.

Täytyy myöntää, että ennakko-odotuksia oli tämän levyn kohdalla jonkin verran. Cohen hallitsee yksinkertaisten ja kauniiden kappaleiden teon, ja lämpöpuhaltimen lailla hyrisevän äänen taustalla on usein aivan jumalaista naistaustalaulua. Uransa alkuvaiheiden folk-tunnelmista Cohen on edennyt (tai ainakin siirtynyt) hyvin pelkistettyyn, monitulkintaiseen ilmaisuun. Monasti mennään runouden puolelle, ja kohta jo meditoidaan.

Ja nyt mennään taiteen puolelle, ehkä jopa avantgarden. Korkeintaan Thomasin ja Cohenin duetoima Undertown ja ihana The Faith tuovat audiovilausta menneisyydestä, muuten liikutaan peräti ns. haistapaska-levyn rajamailla, etenkin casiourkusäesteisellä nimiraidalla. Jo levyn kansivihko on todella introverttiä kamaa, jota ei ilmeisesti ole tarkoituskaan ymmärtää, edes fanien? Cohen liikkuu selvästi erittäin henkilökohtaisella tasolla, mikä näkyy eniten raidalla Because Of. Yleisilme on omituisen väsynyt, melankolinen, yhtäläisen pelottavalla tavalla kuin Johnny Cashin viimeisellä levyllä The Man Comes Around (2002). Ihan kuin kuolinvuoteeltaan laulaisi Leonard.

Hienoja hetkiä löytyy tietenkin, mutta tunnelma kappaleissa on kuitenkin mielestäni liiaksi hämyilevä. On kuin poninhäntäjazzarit soittaisivat toisilleen puoli-improvisoiden, välillä ymmärtävästi omaa superiööriyttään nyökkäilemällä manifestoiden. Tässä yökerhomeiningissä sudit viuhuvat rummun kalvojen päällä, saksofonikin tööttää, ja triolipohjaiset kappaleet saavat siteeraamaan Älypäät –tv-sarjan Neil-hippiä: ”I won't say anything becasue no one ever listens to me anyway! I might as well be a Leonard Cohen record!”

Kokonaisuudelta ottaa lopullisesti kruunun pois bonusraita, live-taltiointi Tennessee Waltzista, jonka jälkeen kuulija ei voi muuta kuin kysyä itseltään, että mitä hittoa oikein tapahtui? Kuulunko edes tämän levyn kohderyhmään? Onko siinä ketään muita kuin Cohen itse?

Voi tätä hämmennyksen määrää!