DGM: Misplaced

Scarlet Records

Viisihenkinen italialainen pitemmän linjan metalliyhtye DGM on julkaissut järjestyksessään viidennen pitkäsoittonsa. Useita miehistönvaihdoksia kokenut bändi näyttää löytäneen toimivan kokoonpanon ja tekee uudella levyllään varsin vakuuttavaa jälkeä. Tyyli on progressiivista powermetallia ja painotus on nimenomaan sanalla progressiivinen. Pitkästymään ei todellakaan pääse, sillä levyn kahdeksaan biisiin on mahdutettu reilusti tyylinvaihdoksia, koukkuja ja käänteitä.

Levyn aloitusbiisiksi on lätkäisty vaatimattomasti sen ehdottomasti paras biisi. Livin On The Edge rakentuu erinomaisen hienon kitarariffin ja kertosäkeen ympärille. Muista alkupään biiseistä mainittakoon balladina alkava ja hieman nopeampaan poljentoon päättyvä Still Believe joka onnistuu paikoitellen ihan mukavasti rikkomaan genren lähes kiveenhakattuja slowarisääntöjä. Levyn keskivaiheille sijoittuu ehdottomasti sen heikon jakso. Perinteisen powermetal-kertosäkeen ympärille rakennettu Pride on levyn biiseistä ehkä mielikuvituksettomin. Se soljuu kyllä sujuvasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mitään erityisiä ansioita sillä ei ole. Samoin seuraava Amazing Journey on vähän keskinkertainen sekin ja jälkipuoliskon ksylofonifiilistelyssä on jo hieman ylimääräisen kikkailun makua. Levy sentään päätetään tyylikkäästi kahdella varsin onnistuneella esityksellä.

Kitaristi Diego Reali jaksaa loihtia kitarastaan tyylikkäitä melodioita läpi koko levyn. Samoin basisti Andrea Arcangelin näppäily näyttelee yllättävän suurta osaa useissa biiseissä. Kosketinsoittaja Fabio Sangesin soolot menevät kyllä tiluttelussaan välillä mauttomuuden puolelle, mutta vastapainoksi mieheltä kuullaan kyllä hienoa tunnelmointiakin. Laulaja Titta Tanin ääni on persoonallisen raspinen, mutta muutamassa paikassa miehen vokalointi väsähtää epäselväksi kähinäksi. Miinusta tulee myös tämän tason levylle käsittämättömän huonosti hoidetusta tuotantopuolesta. Soundit ovat paikoitellen aika epäselvät ja ääni särkee useammassa kohdassa levyä tavalla jota on tämän tason levyissä harvoin kuultu.

Käteen jää siis keskivertoa parempi powermetal-albumi. Muutamassa biisissä olisi ollut vielä hiomisen varaa, parissa kohtalaisen reilustikin, mutta niinhän useimmissa levyissä asian laita on. Mestariteoksia kun mahtuu maailmaan rajallisesti. Harmaan massan yläpuolelle nouseminen on kuitenkin tässä metalligenressä jo sinällään saavutus ja kaikki kunnia siitä DGM:lle, tällä levyllä sen eteen on tehty ainakin paljon töitä.