Circles End: Hang On To That Kite

Tuba/Karisma

Norjalainen, saksofonisti Jon Trygve Olsenilla vahvistettu, kuusikko Circles End soittaa pohjavireeltään groovaavasti nykivää, progerockin ja popin maailmoja risteyttävää jamittelua. Koskettimella ja sellolla maustettua poppista viedään pääasiassa kitaroilla, rytmiryhmällä ja Karl Riis Jakobsenin melko pieneen rooliin jäävällä heleän rauhallisella laululla. Avausraita Echoes risteyttää onnistuneesti voivottelevan popin grooveen pohjavirtaukseen, joka vie soittoalusta vuonosta kohti avomerta hypnoottisen sykkivästi. Tiny Lights vie purjealusta eteenpäin hilpeämmissä tunnelmissa, mutta pohjaveto on jopa edellistä ”imevämpi”. Red Wordsillä tuuli laskee tyveneksi ja kannelta on kiva katsella rauhallista, kaukaisuuteen ulottuvaa vettä. Uhkaavaa myrskyä nostatetaan pikkuhiljaa, mutta ihan Mikki Merihädässä tyyliseen totaaliseen Meripeikko-taifuuniin matkue ei seilaa. Levyn vetävintä groovea jamitellaan Too Few Feetillä hetkittäin jopa äkkiväärästi, uneliaita siveltimenvetoja unohtamatta. Näin puolen vuoden viiveellä Desibeliin ehtinyt yhdeksän raidan levytys ei ole hirveästi kuukausien aikana menettänyt tuoreuttaan ja kelvannee kyllä kaikille retro/proge –fiilistelijöille, miksei siinä sivussa jatsikansallekin?

Rauhallisesti kasvava Long Shot, miltei raivokkaasti pyörteilevä ja nykivä instrumentaali Charlie ja öisissä tyvenissä rantaan laskeva sellovahvisteinen At Shore vievät matkaa eteenpäin, rauhallisen laulun ja miltei vinoilevan groovava ja jopa junnaavan uhkaava soitto lyövät herkullisesti kättä etenkin Peeping Tom -raidalla. Päätösraita The Dogfather Has Entered The Lift nostaa ainakin minulle melko selkeänä mieleen Life -albumin aikaisen Cardigansin, toki instru-versiona. Oliko senkin biisin nimi Charlie..? Joka tapauksessa, laivatunnelmissa risteillään foneineen kaikkineen.

Kuusi ihmistä soittamassa jazzahtavaa ja funkyä progerockia melko seiskytlukulaisella tunnelmalla, kuten kotisivuilla bändi osuvasti tiivistetään.