Aarni: Bathos

Firedoom

Parin omakustanteen ja yhden splitin jälkeen ihka oikean pitkäsoiton pyöräyttänyt kotimainen Aarni on yhtä kuin Markus Marjomaa. Mitä herra Marjomaan kopassa oikein on liikkunut tätä levyä tehtäessä, sitä en tiedä, mutta mitä se ikinä onkaan toivon liikkeen jatkuvan vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Aarnin luoma värikäs musiikillinen ihme-maailmankaikkeus on jossain minne ei aivan vaivatta löydä, ja josta ei välttämättä halua enää tulla laisinkaan pois. Yhtyeen ilmaisussa kansanperinne lyö kättä avantgardistisen doomin kanssa siten, että seuraavaa askelta jonka pitkäsoitto ottaa on aina lähestulkoon mahdotonta ennustaa. Levyn ainoa mutta sitäkin suurempi heikkous on sen paikoin kovin metallinen äänimaailma, särökitarat kun kuulostavat useimmiten täysin väärään paikkaan eksyneiltä. Jotenkin näin "halpaa" flirttailua tavallisemman ilmaisun kanssa ei olisi mielestäni kaivattu laisinkaan. Muuten ei sitten soudeista tahi pitkäsoitosta juuri valittamisen aihetta löydykään. Levyn kirkkaan värikkäät kannet ovat oiva kartta musiikilliseen tutkimusmatkaan, sillä kuvassa kulkeva kapea polku vie outoutta pursuavien maisemien kautta suurelle portille joka johtaa...
...sinne minne me sen vain haluamme johtavan, aivan kuten pitkäsoiton musiikkikin.

Bathos on levy joka kunnolla avautuakseen vaatii ensinnäkin aikaa ja toisekseen mieluusti hyviä kuulokkeita, rentoa mieltä – ja lisää aikaa. Sävellykset rönsyilevät välillä hallitsemattomankin oloisesti sinne tänne, kokonaisvaikutelman pysyessä silti jatkuvasti rauhallisena. Musiikista nouseekin jollain oudolla tavalla mieleen ikiaikainen tietäjä joka on keksinyt elämän salaisuuden, mutta ei suostu paljastamaan salaisuutta vaan myhäilee ainoastaan nuotion äärellä itsekseen muiden tivatessa häneltä vastausta. Onko mestari Marjomaa sitten keksinyt jonkin suuren salaisuuden? Uskon että on, tämä pitkäsoitto olkoon siitä todisteena.