Vertigo

Suurisuiset brittirockarit eivät täysin lunasta isoja puheitaan. Q -lehden äänestyksessä vuoden tulokkaan tittelin Franz Ferdinandilta napanneen Razorlightin debyytti on hyvä rocklevy, mutta ei sitten juuri muuta. Tarvitsisiko sitten ollakaan? Lähimmät vertailukohdat aikalaisista löytyvät The Libertinesistä, The Strokesista ja Mando Diaosta. Vokalisti Johnny Borrellin äänessä on vaadittavaa rosoa ja potkua, mutta myös sävyjä löytyy. Mies kuulostaa aivan siltä kuin olisi ollut ylhäällä koko yön.

Levyltä löytyy monta hyvää biisiä: Rock n Roll Lies, Vice, Up All Night, Don't Go Back To Dalston, Golden Touch, Stumble And Fall... Valitettavasti kahdentoista kappaleen joukkoon mahtuu yhtä monta hyvää laulua kuin turhaa täytebiisiäkin. NME:n ja muiden musiikkimedioiden seurapiiripalstoille hankkiutumisen sijaan yhtye olisi voinut keskittyä biisien tekoon hiukan pitkäjänteisemmin ja lopputuloksena olisi saattanut olla hyvien biisien antamien lupausten tasoinen kokonaisuus. Tällä kertaa yritys jää puolitiehen. Vai olisiko niin, että Razorlightin poikien olisi pitänyt elää enemmän sitä ns. rock'n'roll -elämää, niin tuloksena olisi ollut ns. vaarallisempi rockrevitys ja -levytys. Yhtyettä ei kuitenkaan ole syytä leimata yhdeksi niistä ziljoonista brittimedian hehkuttamista rock'n'rollin pelastajista, jotka jäävät pelkiksi mahalaskun tehneiksi tähdenlennoiksi rocklehtien vanhojen numeroiden kansikuviin. Luulenpa, että Razorlightista kuullaan vielä.