Akustisia rakkausballadeja minun korvaani poismenneelle rakkaalleen soittava Rauli Haverinen herkistelee heleillä kitaranäppäilyillä, joihin on äänityksissä jätetty hellyttävästi otevaihtoja. Miehen tyyli on haikean melankolinen ja suoraviivaisen kaunis. Pientä värinää toki kuulee, mutta pääasiassa Rauli laulaa suorasti, turhia konstailematta. Suoria viivanvetoja en esikuviin lähtisi heittämään, mutta ehkä kokonaisuudessa on hivenen Hectoria, myös Desibelissäkin äskettäin ihastellun Naguaalin voi mainita Haverisen sukulaissieluna.

Aiemmin neljä äänitettä englanniksi tehnyt Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä siirtyy ongelmitta kotimaiseen tällä neljän kappaleen demollaan. Jos kaunis, haikea ja yksinkertainen trubaduurimusiikki on lähellä sydäntäsi, bongaa tämä.