Nightingale: Invisible

Multi-instrumentalisti Dan Swanö on salanimen Tom Nouga taakse kätkeytyvän veljensä kanssa uhrannut suosikkiprojektilleen sen verran aikaa, että pumppu on saanut kasaan viidennen albuminsa ja järjestyksessään toisen jossa mukana on veljesten lisäksi muitakin vakijäseniä. Sävellyshommiin ei kuitenkaan ole ulkopuolisia huolittu, vaan veljekset ovat pistäneet hommat suurin piirtein puoliksi. Tyylisuunnaltaan levy edustaa bändin oman määritelmän mukaan progressiivista hardrockia. Siinä osutaan oikeaan että kovin raskaaksi tätä ei ainakaan voi luonnehtia, mutta kuullun perusteella progressiivisuudesta voi kyllä olla montaa mieltä.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tyylikkään sävykkäästi kuvitettuun ulkoasuun. Musiikkimaailmaan sukeltaessa tunnelma valitettavasti latistuu hieman. Jotenkin olisi odottanut, että progressiiviseksi itseään tituleeraava ryhmä olisi saanut puristettua biiseihin vähän enemmän näkemystä ja mielikuvitusta, mutta levy sisältää kuitenkin suurelta osin aikamoista peruskauraa, vaikkakin sinänsä ihan ammattitaitoisesti tehtynä. Osaltaaan tähän vaikuttaa myös se, että suurin osa biiseistä ei juuri poikkea toisistaan tempoltaan tai soundimaailmaltaan. Kiitosta sen sijaan voi jakaa varsin tyylikkäistä sooloista, joita tosin pihtaillaan vähän turhaan. Muutamiin biiseihin on rakennettu myös hienosti toimiva kertosäe.

Levyn kahdesta ensimmäisestä biisistä ei kumpikaan suuremmin vakuuta, mutta kolmosbiisi A Raincheck on My Demise on jo huomattava parannus. Vaatimattomalla introlla alkava biisi on selvästi levyn dynaamisin ja viimeistellyimmän tuntuinen biisi. Erityismaininnan se ansaitsee mainiosta kertosäkeestä. Toinen selkeä helmi levyllä on Misery, joka potkii hieman vauhtia parin varsin ankeaksi laahustamiseksi väsähtäneen biisin perään. Erityisesti hienot hammond-taustat tuovat paikoitellen mieleen Deep Purplen kulta-ajat. Päätösraita Stalingrad on sekin periaatteessa ihan kelpo esitys, mutta kärsii hieman ylieeppisyydestä. Levyn huonointa antia edustaa To the End joka ei oikein toimi millään tasolla vaan taatuu aneemikseksi laahustamiseksi.

Invisiblen suurin ongelma on oikeastaan se, että levyllä on muutama ihan hyvä biisi, mutta väliin on tupattu sen verran heikompaa esitystä, ettei levy oikein toimi kokonaisuutena. Yksittäiset biisit osoittavat että Swanön veljeksiltä löytyy kyllä biisintekijän kykyjä. Valitettavasti materiaalin taso vaihtelee aivan liikaa, jotta levyä jaksaisi enää kokonaisuutena lähestyä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Toki huonompiakin levyjä on kohdalle osunut, ja sitä ei käy kieltäminen etteikö kokonaisuus ole kuitenkin ihan ammattitaidolla kasattu.