Pavians: Pavians

Vapauslevyt

Lasten kanssa työtä tehdessä sellaiset orkesterit kuin Fröbelin palikat ja Kengurumeininki ovat tulleet tutuiksi ja olenkin joskus pohtinut, miksei lapsille suunnatusta nykimisjenkasta ole väännetty aikuisempaan makuun siloteltua versiota? Luulisi menevän ja hauskasti sanoitetun iloisen fiilistelyn tippuvan yhtä lailla myös kasvaneemmalle väestölle. Onhan tietysti olemassa ällöttävän munattomia koko kansan covereita veivaava Jean S., mutta sen vertaaminen Paviaaneihin olisi melkoista rienausta. Kuuntelussa kun on ihan ”oikea” orkesteri, joka yhdistää menevän rokin letkeisiin ska-nykiviin koukkuihin ja hirtehisiin, muun muassa päihde- ja eläinaiheisiin syventyviin sanoituksiin. Joensuulainen Pavians perustettiin toki jo 90-luvun puolivälissä, mutta eiköhän bändi tuoreen pitkäsoiton myötä aktivoidu muuallakin kuin kotikulmilla. Letkeän svengin oheen osaa yhtye sovittaa myös haikeaa mollivoittoisuutta ja nimenomaan Joensuun suunnilta tulevilta orkestereilta usein tavattavaa hersyttävän vinksahtanutta kieroutta. Ennakkosinkku Olen eläin ei vielä paljastunut viisikon kaikkia puolia, mutta tusinan maistiaisen pitkäsoittoversioon ihastun kerta kerralta enemmän. Ei ehkä vielä täysiverinen klassikko, mutta todella hyvällä tiellä...

Mainitun sinkun jälkeen bändi siirtyy eläimistä suomalaisille niin tutun aihepiirin pariin; Upea ja pihalla nostaa esiin yhden Paviansin peruspiirteen, laiskan ja letkeän skanykimisen. Kitarajumalaa ja syntymähumalaa tarjoillaan hilpeästi, silti tragikoomiseksikin luettavalla pohjavireellä. Pörriäiset on ihania, niitä ei sovi kiusata, toteaa solisti Suhonen melko persoonallisella tulkinnalla. Levyn helmiin nousevalla Kuutamo kutsuu -raidalla herran tulkinnasta jää hivenen tuollaista IsmoAlankomaista makua, heleä pianovoittoinen keinuttelu nostalgioi tarttuvasti vanhan pierun mäkätyksissä, mökötyksissä, kapakeissa ja tupakeissa. Kaurismäkeläistä resupekkaromantiikkaa tarjoilee myös hilpeän menevä Kaatopaikan kuningatar, samoilla kulmilla liikkuu Hautausmaiden veijarikin, tosin vieläkin hilpeämmissä iloittelutunnelmissa. Paviansin Viikonpäiväbiisi käy viikkoa läpi edellisiä raitoja aggressiivisemmin ja jopa hivenen synkeissä tunnelmissa. Samaa energistä uhkaavuutta pitää sisällään myös Raimo vaan, Via Tolueeni siirtyy hetkeksi säröisemmän rock-ilmaisun suuntaan. Silti nykiminen jatkuu... Kaasu painetaan tosissaan pohjaa kohti Katkokävelevä aave -raidalla, Varsinainen fakiiri rauhoittaa meininkiä Sielun veljien iisimpiä trippailuja muistuttavalla kiemurtelulla. Pam-pam-pam-pam-pam-pa-da-dam-dam -tiputtelu biisin lopussa pistää niskan nykimään... Päätösraita Unten sankari hellii haikeasti uneen halpisurku-mollittelulla, kolmen vartin menevä suomirock-tuokio on pulkassa.

Yhtyeen kapellimestarina toimii etenkin Eläkeläisten myötä tutuksi tullut Ema Hurskainen, jonka humppahilpeilyt kuuluvat Paviansissa lähinnä nykivässä menevyydessä ja sanoituksien pilke silmäkulmassa –osastossa. Mikään huumoriorkesteri Pavians ei silti ole, eikä puhdasoppisen suomirock-orkesterin viittaakaan tahdo löytyä sopivassa koossa Paviaanien karvaisille harteille. Jos ja kun yhtye mainittuun karsinaan kuitenkin lykätään, on nimetön debyytti genressään pitkästä aikaa jotain tuoretta ja toimivaa. Livenä varmasti mieletön...