Julkaistu: 25.10.2004
Arvostelija: Marko Ylitalo
Independiente
Britti-rock-buumin peruja. Embracea on verrattu Oasikseen muistakin syistä kuin siitä, että molempien yhtyeiden keulilla kukkoilee veljespari. Yhtyeen neljännellä levyllä yhdistyy Oasiksen stadionit täyttävä tarttuvuus, perinteiset pop-koukut ja The Verven herkkä verkkaisuus megalomaaniseksi soundiksi, johon vielä taustaköörit ja orkestraatiot tuovat lisää mahtipontisuutta.
Aloituskappaleessa Ashes stadionluokan hoilotus muodostaa helisevien kitaroiden ja kilkuttavan pianon kanssa toimivan kombinaation. Singlenä julkaistu Gravity on Coldplayn Chris Martinin käsialaa, ja sen kuulee. Embracea ei voi ainakaan syyttää Coldplay-pastissien tekemisestä, kun Coldplayn pääjehu itse niitä muille väsää. Wish 'Em All Awayn huuliharppu säväyttää ja tuo tarvittavaa vaihtelua levyn puolessa välissä. Near Lifen Radioheadmaisen kaoottisuuden jälkeen levy loppuu nimiraidan pianoballadin ja kitarakirskunan kohtaamiseen.
Useimmat kappaleet kasvavat loppuaan kohden, mutta liian usein käytettynä tehokeinona levyn dynamiikka kärsii siitä. Vaikka kappaleissa varianssia riittävästi olisikin, niin saman paisuttelun toistaminen kerta toisensa jälkeen alkaa levyn loppupuolella jo rasittamaan. Turhaan yhtyettä on parjattu jämähtäneeksi post-brit-popin jäänteeksi. Siinä missä Gallagherin kulmakarvaveljekset ovat viime aikoina kadonneet omaan mahdottomuuteensa, ovat McNamaran veljekset onnistuneet kirjoittamaan uusimmalle levylleen nipullisen tarttuvia biisejä. Ei Out Of Nothing mikään Definitely Maybe ole, mutta on se silti aika kaukana Heathen Chemistrysta (se oli siis Oasiksen viimeisimmän levyn nimi, jos ei kaikki enää nimeä muista. Minä olin jo unohtanut).
Kommenttien keskiarvo: