Puk: Kadonnut manner

Wood Productions

Odotuksen väärti. Pohjois-Korealaiselta etunimeltä kuulostava Puk julkaisee vihdoinkin seuraajan vuonna 2000 julkaistulle Grönlanti -debyytilleen. Esimakua antaneet singlet Timanttisydän / Rakkauden nälkä ja Kesän viimeinen perhonen lupasivat hyvää tulevalta kokopitkältä, ja onneksi odotukset täytetään.

Rikkaat sovitukset koskettimineen, tamburiineineen, pianoineen, vetopasuunoineen, viuluineen, saksofoneineen, selloineen, huuliharppuineen ja rytmimunineen tekevät Pukin dramaattisesta brittihenkisestä popista entistä vaikuttavampaa. Vaikka useissa kappaleissa on elementtejä enemmän kuin perusrokkisetissä yleensä, niin oivaltavilla sovituksilla kokonaissoundi on onnistuttu pitämään ilmavana ja hengittävänä. Kaikesta koristelusta huolimatta pitävät kitarat, koskettimet, basso ja rummut pohjakankaan piukeana, jolle on sitten helppo lisätä eri kerroksia ja sävyjä sopivassa määrin äänikuvaa värittämään.

Välillä Jussi Ojajärven ääni kuulostaa siltä kuin se olisi juuri särkymäisillään. Ojajärvessä yhdistyvät Dingon Pertti Neumannin ja Manic Street Preachersin James Dean Bradfieldin parhaat puolet. Maneerit eivät rasita, eivätkä syö tehoa itseltään. Kesän viimeinen perhonen kohoaa tarttuvan melodiansa ja mahtipontisuuteen asti kasvavan sovituksensa ansiosta yhdeksi suomirokin tulevista klassikoista, ja kaikki tämä tapahtuu reilussa kahdessa ja puolessa minuutissa. Hyvällä maulla soitetut viulu ja sello lisäävät dramaattisuutta entisestään. Vaikka sanoituksissa ja kosketinsoundeissa välillä käydäänkin lähellä 80-luvun goottisynkistelyä, niin kyse ei ole mistään ahdistuneesta angstilevystä. Pikemminkin mieleen tulee syksyn sävyt kaikessa kauneudessaan, eikä ollenkaan syksyn sävelet kaikessa ankeudessaan.

Timanttisydän kuulostaa niin soittolistahitiltä, että on vaikea ymmärtää miksei se soi radioissa. Oikeastaan radiosoittohitiksi sanominen on vähättelyä, koska kyseessä parempi kappale kuin suurin osa siitä materiaalista, mitä päivittäin puhkikulutetaan valtakunnallisilla taajuuksilla. Tarttuvuusasteikolla samalle korkeudelle kohoaa myös Halajava. Albumin nimikappaleen lopussa viulun, sellon ja kitararevittelyn liitto saavuttaa huikean kliimaksinsa, jonka jälkeen kauniin haikea Rakkauden nälkä palauttaa eteerisyydessään kuuntelijan stratosfääristä troposfääriin. Taivaankorjaajassa kitarariffi sahaa tavanomaisemmin ja koskettava Eläimet päättää levyn uneliaan toismaailmallisesti. Liian hyvää soittolistoille.