Distress: The Mourning Sign

Thundering

Ranska ei nouse ihan ensimmäiseksi mieleen kun pitää alkaa latomaan tiskiin vahvoja doom-metal maita. Niinpä odotukset eivät olleet mitenkään päätähuimaavia kun pistin Distressin uutukaisen ensi kertaa soittimeen. Mutta eipä käy jokaista doomistia karvoihin katsominen, sillä vaikka The Mourning Sign ei laittanutkaan ensi-iskullaan horisonttia vispaamaan onnen huimauksesta, tarjosi se kuitenkin vähintään jonkin sortin yllätyksen.

Vuonna 2001 debyyttinsä julkaissut ranskalais-ryhmä on vuosien varrella kasvanut duosta ihan oikeaksi bändiksi. Yhtyeen musiikissa doomiin sotketaan mukaan reilusti death-vaikutteita, melodisuuden ollessa jatkuvasti vallalla. Vastoin kuin useat maanmiehensä, Distressin ukot ovat jättäneet ”eksoottisemmat” soittimet paitsioon – ellei koskettimia nyt pidä eksoottisina. Kaiken maailman mandoliinit sekä tina- ja säkkipillit loistavat siis tällä erää poissaolollaan, ja hyvä näin. Laulupuolella luotetaan puhtaaseen miesääneen matalampien mörinöiden jäädessä harvinaiseksi tehokeinoksi. Niin soitto- kuin sävellystaitoa tuntuu retkueesta löytyvän myös riittämiin, mutta sovituspuolelta löytyisi vielä reilusti petraamisen varaa. Tuotanto kuulostaa muuten hyvälle, mitä nyt rummut hieman kolisevat päälle. Lyriikoissa keskitytään, kuten olettaa sopii, ”tummempiin” aiheisiin.

Kappaleiden kestot painuvat sinne viiden minuutin tuolle puolen, joskus reippaastikin. Musiikillisia vertailukohtia etsittäessä ei voi sivuuttaa Anathemaa, jonka vaikutus etenkin akustisemmissa kohdissa on ilmeinen. Erinomainen esimerkki tästä on päätösraita Crawling In Sanity (The Victim) . Nopeimmillaan ja rockaavimmillaan viittaukset 90-luvun alun Paradise Lostiin ovat taas selviä, esimerkiksi aloitusraita Reflectionless voisi hyvin olla coveri jostain brittien vähemmän tunnetusta raidasta. Distress ei ole silti mikään hiilikopio, ja jos jotain onkin lainattu on se pistetty palvelemaan bändin omia tarkoitusperiä. Silti kaipaisin enemmän rohkeutta oman tyylin ja näkemyksen etsimisessä.