Julkaistu: 21.02.2002
Arvostelija: Janne Kuusinen
Tämä platta esittelee lähinnä pääkaupunkiseudulla vaikuttaneen jump-bändin, jonka kiintotähti on Erja "Psycho Bitch" Lyytinen. Jo kansikuvan ilme (kts. kansikuvan ilme) viestii miehille, meille säälittäville, alemmille olennoille, että sä kundi ostat tän levyn, tai parut ja ostat. Tämä muija ei vehtaa barbeilla eikä käytä keijumargariinia: hän on se, jota katsotaan ylöspäin lavalle, ihaillen. Hänessä suomalainen vaatimattomuus ja rehtiys kohtaavat suuren maailman Madonnat ja Dollypartonit. Attention, indeed!
Levyn kahdentoista piisin tyylilajit pysyvät jumpin rajoissa (ensimmäistä bossa nova-raitaa lukuunottamatta) ulottuen ränttätäntästä bluesin kautta kantriin. Juurekkuus ja rouheus on ollut haussa, studiokikkailua on jätetty vähemmälle.
Haastavuus on nyt siinä, miten välittää levyitse maallikollekin Erja Lyytisen ja kanssakitaristisiippansa Dave Florenon karisma. Mutta hyvinhän tuo onnistuu. Materiaalia on ollut mistä valita, ja kokonaisuus on tiivis: koko levyä ei ole lähdetty täyttämään vain siksi, että se on mahdollista.
Erja Lyytisen ääni ei ole musta. Vielä. Muistakaamme, että kyse on kaks´vitosesta naishenkilöstä. Lisäksi hänen englantinsa on välillä hieman kulmikasta perttisalolainen-englantia. Hänen äänensä on kuitenkin niin puhdas ja sensuelli sekä fraseeraukset melismat niin valmiita, että jo tässä vaiheessa hän pyyhkii koleaäänisillä annaeriksoneilla lattiaa. Suhteet selviksi!
Eniten annan hänelle kunnioitusta piisintekijänä. Suurin osa levyn kappaleista on hänen käsialaansa, ja joukossa on hyvin kypsää kauraa, mm. loistavasti jiveävä Teach Me To Swing ja countryhenkinen, perkeleellisen rujo Backyard Blues, jossa Lyytisen ääni -ja asenne!- on mielestäni omimmillaan. Greed ja O Brother Where Art Thou - leffan saundimaailman mieleentuopa Twenty-One taas osoittavat Lyytisen kyvyn luoda rehellistä, uskottavaa perusblues-satsia jo loppuunkalutuiksi luulleista aineksista. Älkäämme väheksykö myös Florenon Jone´s Boogie:ta, jossa on loistavaa skääbädääbää.
Pientä napistavaa aina löytyy. Hammondsoundit särähtävät omaan makuuni pikkuisen lelumaisina, eikä Lyytisen ja Florenon vuorottelusooloilu välttämättä pääse studiossa täyteen kukoistukseensa: olisiko liveraita tai pari tehnyt kokonaisuudelle pahaa noin mainosarvon kannalta...?
Tämmöisistä pikkujutuista huolimatta levy on asiaa, eikä vaadita paljoa mielikuvitusta sen tajuamiseen, että tämän porukan keikoilla on ihan mieletön mejninki.
Kaikkea hyvää!
