Julkaistu: 28.09.2004
Arvostelija: Marko Ylitalo
Maverick
Musiikkimaailman Ashton Kutcher. Nuori laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti, tuottaja ja äänittäjä on tehnyt albumillisen valtavirta-radioasemille sopivaa äärimelodista pop-rockia ja AOR-pianoballadeja. Debyytillä on enemmän tuottajia kuin keskiverto hip hop -levyllä: joukossa on muun muassa Avril Lavignea ja Liz Phairia tuottanut The Matrix sekä viisi muuta nimeä Jelen mukaan lukien.
Levyn aloittava Come On antaa hyvän kuvan koko albumista: yllätyksetöntä studio-rockia. Rocks on kliinisen "intohimoiselta" kuulostava veto, She'll Hear You kuulostaa joltain Wet Wet Wetin hitiltä (kuka niitä nimiä enää muistaa), ja levyn loppupuolella on biiseihin on sotkettu vielä niihin sopimattomia kelttiläisiä viulusovituksia. Levyn kohokohdaksi nousee Christine, joka on mahtipontista stadionluokan rockia power-pop–hengessä. Toinen piristävä poikkeus on samanhenkinen Stay, joka ei sekään mitään mielikuvituksen riemujuhlaa ole – nostatus kuitenkin tempaa mukaansa. Pianoa on käytetty useimmissa levyn kappaleissa, ja muutenkin tuotantojäljestä on tehty mahdollisimman mahtipontisen ja puhtoisen kuuloista.
Ben Jelen vaikuttaa lahjakkaalta nuorukaiselta, mutta levyn toteutustapa hukuttaa omaperäisyyden tasapaksuun ja mielikuvituksettomaan tuotantoon. Liian moni biiseistä kuulostaa siltä kuin ne olisi puristettu samaan formaattiin, ja niistä olisi väkisin yritetty vääntää isoa hittiä musiikkikanaville tehorotaatioon. Ihan kuin Jelenistä olisi yritetty tehdä "omat biisinsä kirjoittavaa teini-idolia". Kenties olisi ollut parempi pysyä maanläheisemmässä ja ns. aidommassa äänimaailmassa. Tällä kertaa Jelenin oma ääni katoaa studion uumeniin, vaikka mies hyvin laulaakin.
