XL

Neljäs Badly Drawn Boyn nimellä julkaistu pitkäsoitto nostaa viimeistään Damon Goughin yhdeksi 2000-luvun suurnimistä. Pyrin viimeiseen asti välttämään neroksi kutsumista, mutta jos näin upeita levytyksiä vielä muutama ilmestyy, ei tuotakaan tittelia voi enää ylisanaksi kutsua.

BDB:n ilmaisusta huokuu vapautuneisuutta, joka nykypäivän musiikkikentässä on yhä harvemmin nähty ominaisuus. Kun valtavirta on yhä selvemmin muuttunut musiikista matematiikaksi, nousevat Damon Goughin kaltaiset vapaat sielut – vai pitäisikö sanoa musiikin rakastajat – yhä tärkeämpään asemaan. Ihmiset, joiden luomistyöhön eivät ulkopuoliset häiriötekijät vaikuta millään lailla. Olen varma että vaikka Damon Gough ei olisi ikinä myynyt kymmentä levyä enempää, ei sillä olisi minkäänlaista vaikutusta hänen musiikintekoprosessiinsa. Ehkä olen näin ajetellessani turhan jääräpäinen idealisti, mutta One Plus One Is Onea kuunnellessani tämä ajatus tunkee väkisinkin päähäni.

One Plus One Is One on kaikkein pelkistetyin BDB-pitkäsoitto. Jousisoittimet ja kaikki hiemankin pömpöösiltä haiskahtavat ratkaisut on karsittu minimiin ja suurimman osan ajasta äänessä ovat vain Damon, akustinen kitara ja horjahteleva kapakkapiano. Myös levyn tunnelmassa on aistivinaan jotain lopullisuutta – en halua maalata piruja seinälle, mutta jos tämä syystä tai toisesta jäisi Damon Goughin viimeiseksi tuotokseksi olisi, legendan taru valmis. Aivan kuin Nick Draken Pink Moon tai Jeff Buckleyn Grace, myös One Plus One Is One vangitsee kuuntelijansa hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti. Tämän levyn pauloihin palaa uudestaan ja uudestaan, kunnes huomaa sen muuttuneen alitajuntaisesti osaksi omaa sisäistä ääniraitaansa.

Levyarvioiden kirjoittaminen on mukavaa hommaa, mutta yksi asia on minua aina vaivannut. Arviot kirjoitetaan tuoreuden säilyttämiseksi aivan liian ripeässä tahdissa, jopa yhden tai kahden kuuntelukerran perusteella. On selvää ettei tällöin voi tehdä oikeutta kaikille levyille, ja kuten tunnettua – jotkut teokset ”avautuvat” vasta pitkän kuuntelurupeaman tuloksena. Myös One Plus One Is One lämpenee hitaasti, mutta vauhtiin päästyään asia on selvä. Damon Goughin hyppysissä on mestariteos, se kuuluisa magnum opus, josta Badly Drawn Boy tullaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua muistamaan.