Julkaistu: 29.08.2004
Arvostelija: Kari Koivistoinen
Stones Throw
Keväällä ilmestynyt Madvillainin Madvillainy ei kaikkien mielestä ole enää ajankohtainen levy, mutta minusta se on. Huhtikuusta asti olen tätä levyä jatkuvasti kuunnellut, eikä mitään kyllästymisen merkkejä ole havaittavissa. Madvillainy on käsittämätön levy. Se on esimerkki siitä, miten koukuttava ja täydellinen kokonaisuus voidaan saada aikaan, kun kahden luovan, identiteettiään etsivän sekopään annetaan vapaasti temmeltää studiossa.
Madvillainin takaa löytyy sarjakuvahahmosta nimensä kehittänyt, naamion takana piileskelevä MF Doom ja tuottajana paljon viihtynyt Madlib. Vaikka en ole ollut kärpäsenä studion katossa, luulen tietäväni miten tämä levy on syntynyt. Herrat ovat imelän tuoksun keskellä studiossa tehneet tasan mitä ovat halunneet, eikä mikään idea ole tuntunut niin hullulta, etteikö sitä levylle voisi laittaa. Tuloksena on 22 teosta, joista harva on edes kolme minuuttia pitkä. Vaikka biiseihin sekoitetaan hullun kokin raivolla vaikka mitä, niin kaikki tuntuu toimivan. Tai no, kellopelin säestyksellä tapahtuva opetus marin hyödyistä ei kuulu näihin.
Madvillainy voisi olla käsittämätön tai vain huono levy. Tällaisia hampun tuoksuisia levyjä äänitettyine vesipiipunporinoineen on tehty ennenkin, mutta nyt kaikki osaset ovat loksahtaneet paikalleen. Madvillainy-levyn hämyinen tunnelma on jotain aivan omaa luokkaansa. Mm. vanhoilta rahisevilta jazz/soul-levyiltä napsitut elementit saavat aikaan hyvin elokuvamaisen tunnelman. Välillä tuntuukin siltä, kuin olisi vanhan mustavalkoisen, B-luokan scifielokuvan sisällä.
Kaiken kaikkiaan Madvillainy kuulostaa levyltä, jota tehdessä on ollut hauskaa ja kaikki on syntynyt hirveän vaivattomasti. Toisaalta kyseessä voi olla samanlainen harha, kun katselee höyhenen kevyttä balettia tietämättä kuinka paljon työtä ja lihaksia se vaatii. Kyseessä on kuitenkin hirveän vilpitön ja herkkä levy. Tämä ei tarkoita, etteikö Madvillainystä löytyisi gangsterifiilistelyä (The Illest Villains) tai oman blaadauksen alleviivaamista (America’s Most Blunted). Levy ei kuitenkaan sisällä varsinaista uhoa. Lisäksi sanoituspuolella on ylilyönneiltä ja kliseiltä vältytty.
Madvillainy on maaginen levy. Siihen ei tunnu kyllästyvän sitten millään ja se kuulostaa joka kerta käsittämättömän tuoreelta. Madvillainy toimii kokonaisuutena, ei yksittäisinä kappaleina. Tästä paketista ei voi irrottaa yhtä biisiä ja vakuuttaa sen avulla, kuinka mainio levy on kyseessä. Täytyy vain ihmetellä, miten näin hyvä levy on koskaan saatu aikaan. Kun kuuntelee MF Doomin rentoa riimien heittelyä ja Madlibin biittejä, ei voi kuin todeta, että tästä ei hip-hop-levy enää paljoa parane. Sääli vain, että liian harva tulee tämän timantin löytämään.
Kommenttien keskiarvo:
t. jocco