Julkaistu: 24.08.2004
Arvostelija: Toni Lyytikäinen
Poko Records
Oululaisen pitkän linjan hard rock -yhtyeen uusi julkaisu on aina tapaus isolla T:llä. 80-luvulla kulta-aikojaan viettäneen yhtyeen uusin onkin mielenkiintoista kuultavaa. Vuosia sitten bändistä odotettiin melkoista menestysartikkelia ulkomaillekin ja bändi lämmitteli AC/DC:tä, Iron Maidenia ja ZZ Topia. Suuret odotukset ovat vuosien saatossa muuttuneet hiljaiseloksi. Edellinen levy ilmestyi kahdeksan vuotta sitten, mutta tälläkin kertaa poppoo on pukannut ulos varsin mallikkaan kiekon.
Levy on kansitaiteesta lähtien huolellisesti ja tyylikkäästi kasattu. Lyriikoiden puuttuminen kansista on tosin pienehkö kauneusvirhe. 11 uutta omaa biisiä ja yksi Pink Floyd -coveri ajavat asiansa hienosti. Aluksi kokenutta kuulijaa saattaa hieman yllättää materiaalin keveys. Raskaus on karissut Zero Ninen musiikista ajan mittaan, suunta on nykyisin enemminkin kevyehköön hard rockiin päin kallellaan. Materiaalissa on riittävästi vaihtelua ja biisit erottuvat toisistaan selkeästi luontenpiirteiden kautta. Erityismaininnan ansaitsevat kertosäkeet jotka ovat useimmissa biiseissä todella hienoja. Yksittäisistä biiseistä kannattaa mainita mainiosti potkiva päätösraita Your Eyes Could Kill, haikea Here I Am ja single Key to the Paradise. Viimeksi mainitussa tosin haiskahtaa pieni laskelmointi, sillä singeksi lohkaistu biisi kuulostaa kyllä siltä että se on tehty varta vasten radiosoittoa silmälläpitäen. Lainabiisi Wish You Were Here ei ole edellytyksiin nähden mikään täysosuma, mutta eipä se huonoimpia kuulemiani covereitakaan ole. Sen mukanaolo levyllä on kuitenkin tällaisenaan vähän turhaa. Levyn heikointa antia edustaa toiseksi viimeinen biisi, Northbound, joka on sijoitettu harmillisesti edeltämään juuri yhtä levyn parhaimmista biiseistä.
Zero Ninen paluu levytysrintamalla on siis kaikin puolin onnistunut levy. Täysosumaksi sitä ei voine laskea, vaikka puutteet melkolailla pieniä ovatkin. Jos kyseessä olisi joku muu bändi, voisi todeta että tästä on hyvä jatkaa, mutta tässä tapauksessa on vähän vaikea ennustaa milloin jatkoa on luvassa. Toivottavasti sitä kuitenkin tulee.
Zero Nine on niitä harvoja bändejä, joita voi hyvällä omallatunnolla kutsua legendaarisiksi. Kuusamolaispoppoo oli 80-luvulla niin sanottu ”superlupaus”, joka kävi levyttämässä Englannissa asti, vieläpä itsensä maestro Ian Gillanin johdolla. Suurta läpimurtoa ei koskaan tullut, mutta tarinat elävät. Lämppäripestejä koitui mm. AC/DC:n, Iron Maidenin ja Scorpionsin matkassa. Ehkäpä paras suomalainen hardrock-levy kautta aikojen, 1985 ilmestynyt White Lines, on Zero Ninen vahva näyttö siitä, ettei HIM suinkaan ollut ensimmäinen suomalainen kansainväliset mitat täyttävä orkesteri.
(Päivitetty 6.11.2023)
Kommenttien keskiarvo:
Cover biisi"Wish You Were Here",saa extra pisteitä,koska on erittäin tyylikkäästi tehty,juuri Zero Nine:lle sopivalla tavalla.Kiitän ja kumarran mainiosta levystä!
Jatkakaa jätkät vielä pitkään!
Terveisin:Nikki
Olen hyvin positiivisesti yllättynyt levyn soundimaailmasta. Vaikka linja onkin hieman kevyempää kuin ennen, hyvät soundit ja ennen kaikkea hyvät biisit jäävät päällimmäisenä mieleen.
Tässä tapauksessa "aikuistuminen" on ihan positiivinen juttu.
Vaikka tämä ei yllä suurien suosikkieni "White Linesin" ja "Intriguen" tasolle, niin paljon on tullut autossa pyöritettyä.
Näin muuten äijät livenä Helsingissä Scorpionsin lämppärinä, ja Suomen pojat kyllä soitti sakemannit aika syvälle suohon...
F045
Keikalla näin viimeksi joskus 94 Sotkamossa.Jos tulee keikka Keski-Suomen liepeille(asun nykyään olosuhteiden pakosta),niin pakko mennä...