Julkaistu: 16.08.2004
Arvostelija: Marko Ylitalo
Burning Heart
The (International) Noise Conspiracy luottaa uudella levyllään nimekkääseen tuottajaan ja siloitellumpaan ilmaisuun. Räväkämpi ja punkimpi ulosanti on vaihtunut uusiorokkiin, joka tuo vahvasti mieleen The Hellacoptersin ja The Hivesin. Sanoma ja mielipiteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään Rick Rubininkaan huostassa – voi olla, että nyt ne kuulee entistä useampi vallankumoukselle vastaanottavainen korvapari. Vallankumous on vain sydämenlyönnin päässä.
Lähes kritiikitöntä suitsutusta musiikkimedioissa osakseen saanut Armed Love on edellisen A New Morning, Changing Weather -levyn (2001) jälkeen pienoinen pettymys. Nyt yhtye kuulostaa monelta muulta perinnetietoista rokkia soittavalta yhtyeeltä kättentaputuksineen, (legendaarisen Billy Prestonin soittamine) vintage-urkuineen, pianon kilkatuksineen, uu-uu–hoilauksineen ja perkussioineen. Punkluola on vaihtunut autotalliin, ja samalla biisien vaihtelevat rytmi-ilakoinnit ovat muuttuneet suoraviivaisemmiksi retrorypistyksiksi. Viime vuonna TINC:in laulaja Dennis Lyxzén julkaisi loistavan, jopa Love -sfääreihin ulottuvan, soololevyn, Songs About Running Away, The Lost Patrolin nimellä, ja hiukan samaa rakkauden kaipuuta löytyy myös tältä pääbändin uudelta levyltä. Refusedin hard-core-punk–juurista ei ole enää jäljellä merkkiäkään.
Levyn aloittava A Small Demand ilahduttaa katurokki-henkisellä saksofonillaan, jota seuraa varsin tylsän ja tavanomaisen sointukuvion omaava The Way I Feel About You. Levyn loppupuolella kuultava Like A Landslide kuulostaa myös samankaltaiselta täyteraidalta. Let's Make History ja This Side Of Heaven toimivat yhtä hyvin kuin terävät iskulauseet banderolleissa – jäävät hetkeksi mieleen, mutta eivät aiheuta sen suurempaa vaikutusta. Singlenä tutuksi tullut Black Mask on levyn tarttuvinta osastoa yhdessä sitä seuraavan sing-a-longmaisen Communist Moonin kanssa. Armed Love -levyn materiaali on kuin musta kommandopipo mielenosoituksessa – ei kovin omaperäinen, mutta hyvin toimiva ratkaisu.
Levyn soundit ovat kyllä kohdillaan ja tuotantojälki kuulostaa upealta. Ainoa muista skandinaavisista toimintarokkareista erottava tekijä löytyy yhtyeen kantaaottavista sanoituksista, mikä on pettymys – myös toteutuspuolelle olisin kaivannut samaa asenteellista omaperäisyyttä. Aikaisemmin TINC:in tunnisti ja erotti, mutta nyt ollaan niin lähellä radioiden soittolistoja, että yhtyeen sekoittaminen esimerkiksi em. ruotsalaisorkestereihin, The Flaming Sideburnsiin tai The Soundtrack Of Our Livesiin käy helposti. Koska verrokit ovat laadukkaita ja korkeatasoisesta musiikistaan tunnettuja, ei tämäkään levy missään tapauksessa huono ole.
Pitkä odotusaika, tuottajan nimi (joka on myös muistettu painaa levyn kansiin riittävän isoilla kirjaimilla) ja aikaisempi materiaali olivat nostaneet odotukset tätä levyä kohtaan ehkä liiankin korkeille. Tiiliskiven sijasta olin odottanut polttopulloa. Kyllähän tätäkin mielellään kuuntelee ja tanssii vallankumousta odotellessa. Tupamaros -vallankumouksellisten sanoin: joko kaikki tanssii tai kukaan ei tanssi. Jos ei kaikki, niin ainakin yhä useampi tanssii tämän albumin myötä.
Kommenttien keskiarvo:
