Mikael Svarvar: Wood Anemone

Svarvar Music

Eräänä toissapäivänä jannesedän postiluukusta kolahti mustavalkoisuudessaan ja pikselöityneisyydessään arkaaisen tyylikkäät haistapaska-kannet omaava cd. Kyseessä oli Ruotsin ja Suomen välillä tasapainoilevan freelancer-laulajan, pianistin ja sovittajan uusi SoulLevy. Jotkut tuntenevat tämän ahkerasti keikkailevan Soulin olympialaisten ruotsi-suomi – maaottelijan tv-ohjelmasta ”Biisibongari”, jossa hän toimii kapellimestarina.

 Myönnän, että itselleni Svarvar oli uusi tuttavuus. Tämä johtuu siitä, etten seuraa niin sanotun ”grooven”, ”soulin” ja ”r’nb”:n uusimpia virtauksia, keikoista puhumattakaan. Tällaiselle vanhan liiton ummikolle levy kuitenkin aukeni hyvänä ja viisastuttavana kokonaisuutena. Yhdeksän piisiä ja sillä selvä, ei turhaa venutusta. Tuottamiseen ja miksaamiseenkin on panostettu niin, että tuloksena on peräti erinomainen omakustannekokonaisuus. Naxoksen pojilla on ollut silmää laadulle sen verran, että ovat ryhtyneet jakelijoiksi, hyvä näin.

 Instrumentaatiossa soul-keinuvuus on aikaansaatu suht perinteisin rhodes-pianoin, kitaroin, bassoin ja rummuin. Taitavan soitannan kruunaa Svarvar itse laulullaan, ja kaikki piisimateriaali on hänen, vähintäänkin sävellysten osalta. Svarvar näyttäisi olevan ns. hiljainen osaaja, jonka ei tarvitse seiskojen sivuilla päteä.

 Levyn hyvyys riippuu pitkälti siitä, millainen suhde kuulijalla on souliin. Mikäli ihminen tykkää kliinistä, radiosoittokelpoisesta valkonaamojen sirkesalomeininki-kutusoulista ja odottaa edelleen sitä ajankohtaa, milloin Janita on Simpsoneiden vierailevana äänenä, on svarvar-saundikin häntä varten. Tiedostan kuitenkin erittäin hyvin sen, että tämä edustaa sitä pornotonta sielumusiikkia parhaimmillaan. Vaikkei hikipisaroiden pärskähtäminen mikrofonin verkkokalvoon olekaan vaistottavissa ja kuultavissa, on tämä hyvin sympaattista chillailua. Wonderit on kuunneltu muutamaankin kertaan, eikä Svarvarin ääni harmita. Hän ei purista ja päkistä ääntään väkisin kuuluviin, niin kuin jotkut. Eikä hänellä selvästikään ole tarvetta päteä afrolaulu-kiekutusten ja melismojen kanssa, mikä antaa rehdin vaikutelman. Viikon luonnonääni!

 Piisimateriaaleista jaksan aina valittaa maailman loppuun saakka, oli arvioitava levy mikä tahansa. Onnistuneen soul- ja funk-slowarin teko on ikiliikkujan keksimisen jälkeen maailman vaikein jopi, ja tämäkin platta olisi joidenkin näppäriksi jäävien hidastelujen sijaan mielestäni kaivannut enemmän jonninmoista mäiskettä, jossa rytmiryhmäkin olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa. Nyt vähän niin kuin aristellaan siellä sofistikoituneiden jazz-ysi-sointujen takana.

 Vaan silti. Kansainväliset mitat täyttävä levy on tämä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Soljuu mukavasti: ehkä toivoisin seuraavalla kerralla mukaan enemmän tervettä hittihakuisuutta ja ripauksen sitä jotain, mitä muilla soulia laulavilla whiteyillä ei ole. Uskon kuitenkin, että Svarvarin keikka kannattaa checkata, mikäli mahdollista: onkohan ihan kaikki mahdollinen energia sittenkään siirtynyt laserlevylle saakka…?

 ”Huumoria” tai ”kepeyttä” en taida peräänkuuluttaa, ei sitä voi eikä saa kaikilta vaatia. Svarvar on omistanut levynsä hädin tuskin 5-vuotiaana kuolleelle tyttärelleen(?), joten mies ei varmastikaan ole ollut revyytunnelmissa. Mielestäni jokaisella pitäisi olla perusoikeus elää vähintään 60-vuotiaaksi: levyn vihon takakannen kaltaiset jutut pysäyttävät meikäläisen aina, ja mainitsen niistä usein erikseen, niin nytkin.
 Mikael Svarvarin pehmeä soul soi kovassa maailmassa.