The 5.6.7.8´s: Bomb The Rocks – Early Days Singles

Sweet Nothing

Kill Bill -elokuvakokonaisuuden ensimmäinen puolikas ei loppujen lopuksi ollut mitenkään kovin ihmeellinen raina. Vasta kakkososan näkemisen jälkeen elokuvan kokonaisuus nosti pisteitään. Silti täytyy jälleen nostaa hattua herra Tarantinolle, jolla on kerrassaan mestarillinen maku niin kovaksikeitetyn pulpin, samuraiperinteen taistelukohtauksineen kuin monien muiden pienten fanipiirien hypettämien elokuvalajien päivittämisessä 2000-luvulle. Yksi miekkosen parhaita avuja on hänen elokuviensa perusteella ihailtavan monipuolinen ja tyylikäs musiikkimaku, hyvä biisi kun nykypäivänä siivittää hyvää kohtausta siinä missä toisinkin päin. Tarantino tietää mistä pitää ja etenkin nykyisellä maineellaan pystyy myös hyödyntämään makuaan täysipainoisesti. Tätä kautta sitä tällainen tavallinen suomalainenkin ummikko saa vihiä monista mainioista artisteista. Yksi tällainen artisti on japanilaisen garagerockin konkari, naisenergiaa pursuava The 5.6.7.8´s, josta ovat ennen leffaa Suomessa tienneet lähinnä Räkärodeon kuuntelijat. (Terkkuja Miettiselle!)

Uma Thurmanin esittämä koston hengetär Beatrix Kiddo hyökkää Lucy Liun esittämän O-Ren Ishiin perässä House Of The Blue Leaves -ravintolaan, jossa yleisöä viihdyttää surffi-garagea paahtava neitotrio. Muutaman kappaleen leffassa soittava bändi on tietysti The 5.6.7.8’s, jonka soitosta leffassa jäi mieleen hillitön meininki ja epätoivoisen vääntynyt englanninkielen raiskaus. Nyt kaikille yhtyeestä kiinnostuneille on tarjolla 27 kappaleen maistiainen yhtyeen uran alkuajoilta, vuosilta 1989-1996. Myös Kill Billin ykkösosan soundtrackilta löytyvä Woo Hoo on – luonnollisesti – mukana kuviossa.

Okei, ensimmäinen yllätys on orkesterin ikä, kolmatta vuosikymmentä mennään (kotisivuilla historiaa lasketaan jo vuodesta 1986 alkaen). Vaikka kokoonpanomuutoksia onkin vuosien varrella tapahtunut, on laulaja-kitaristi Ronnie ”Yoshiko” Fujiyaman ärjyntälaulu nähtävästi koko ajan ollut pääasiassa yksinkertaista meininkirokkiveivausta tahkoavan yhtyeen kulmakivi. Ei tarvitse kovin kauaa levyn kanssa vanheta, kun alkaa nähdä yhteyksiä Yoshikon ja kumppaneiden sekä kotimaan hulluimman rokkitrion The Micragirlsin välillä. Homma polkaistaan käyntiin riehakkaasti Bomb The Twistillä, nimensämukaisella tanssitusrykäyksellä, jonka tahtiin jokaisen itseään kunnioittavan rokkikollin niskan sietäisi alkaa nytkyä. Rautalankainen Jane In The Jungle -instrumentaali laittaa apinat ojennukseen ja tanssijalan vetkumaan viimeisen päälle. Coverointeja löytyy toki myös, kuten Three Cool Chicks The Coastersilta. Bond Girl taasen käyttää maailman kuuluisinta agenttitunnaria ansiokkaasti hyväkseen. Pelkällä Wo-hoo-o-ho-hoo -ilakoinnilla soittoa kuorruttava Woo Hoo on levyn parhaita raitoja, hilpeää vetkutusta kuin mikä!

Levyltä löytyy kunnon vanhanajan 50-lukuista rokettia, twistiä, haaveellista Hawaii-soundia, rautalankaa kahjobluesia... tuntuu että oikeastaan mitä vain neidoille on päähän pälkähtänyt. Kohokohtia tarjoaa ylihilpeä Smilly Willy, keinuva slovari It’s Rainy, kahjopaahto My Boyfriend From Outer Space, jykevä Motor Cycle Go-Go-Go tilulilusooloineen ja rääkäisyineen sekä bändin teemabiisi 5.6.7.8´s. Maininnan arvoisia ovat myös tiukka rautalankasurffipaahto Edie Is A Sweet Candy, kiivaasti suhaava Ah-So sekä levyn päättävä ylitraaginen Blue Radio -tunnelmointi lopussa käsistä karkaavine surinoineen. Road Runner- ja Pinball Party -biisit ovat kuin suoraan Pulp Fictionin soundtrackiltä, Screamillä bändin kotipaikka loistaa selkeimmillään. Kokonaisuutena levyn jälkipuolisko rokkaa synkemmin alkupuolen tarjotessa eniten hillitöntä twistiä. Soundit ovat hetkittäin melko tuhnuisia, mutta ei se tällaisen rytkeen kohdalla hirveästi menoa haittaa. Ja rehellisyyden nimissä, eihän tämä sinänsä mitenkään ihmeellistä musisointia ole. Mutta sitäkin tarttuvampaa, riehakkaampaa ja aidosti iloista. Joten kaikki hillittömän rokki-iloittelun ystävät, nyt on mainio mahdollisuus sukeltaa japani-garagen ytimeen. Go go go!