Warner

Van Halenilla on myös Best Of Both Worlds -niminen kappale, mutta tuplakokoelman nimi viitannee silti hieman liiankin osoittelevasti yhtyeen katkeria juonteita sisältävään historiaan ja tasapainoiluun kahden huimasti toisistaan poikkeavan keulakuvan välillä (hei, eihän bändi itsekään laske Gary Cherone -vaihetta mukaan). Alex ja Eddie Van Halen emigroituivat vanhempiensa kera jenkkilän haavemaahan ollessaan hieman alle kymmenvuotiaita hollantilaiskoltiaisia. 70-luvun loppupuolella huippulahjakkaat veljekset päättivät perustaa bändin. Loppu on historiaa. Jotakuinkin näin tarina menisi, jos kyse olisi kehnon tv-elokuvan alkuteksteistä. Koska Desibeli.net on kuitenkin vastuunsa tunteva musiikkiportaali, on toki pyrittävä edes hivenen parempaan.

Harva povasi Van Halenille kummoistakaan tulevaisuutta, kun kaikkien keulakuvien ilkikurinen isä David Lee Roth häipyi/sai kenkää yhtyeestä vuonna 1985. Edellisenä vuonna bändi oli julkaissut suurimman menestyksensä, samaisen vuoden nimeä kantaneen albumin. Rothin kaudella Van Halen ehti julkaista kaiken kaikkiaan kuusi levyä ja toimia elintärkeänä linkkinä Freen ja The Whon kaltaisten hard rock-pioneerien ja 80-luvun säihkyvän poseerausrockin välillä. Tärkeä rooli oli myös Eddie Van Halenin aikanaan innovatiivisella kitaroinnilla, jonka omintakeisen tapping-tekniikan hurmosta voi edelleen ihailla mm. tämänkin kokoelman avausraidalla Eruption. David Lee Rothin jälkeen vokalistiksi valittiin jo Montrose -yhtyeessä ja soolourallaan melkoista mainetta niittänyt Sammy Hagar. Persoonana värittömämmän mutta vokalistina voimakkaamman Hagarin kanssa Van Halen jatkoi porskutustaan näennäisen vahingoittumattomana ja ainakin levynmyyntilukujen valossa Rothin leikittelevää soolouraa menestyneempänä stadionbändinä.

Van Halenin veljesten pitkä, sovinnon hetkiä ja uusia yrityksiäkin sisältänyt vihanpito David Lee Rothin kanssa on muodostunut koko yhtyeen myöhempää uraa määrittäväksi riippakiveksi. Toki veljesten järkähtämättömyys on suurelta osin vaikuttanut bändin esiinnousuun jo alun perin, mutta kuten Allmusicin tarkkanäköinen Stephen Thomas Erlewinekin on huomauttanut, vaikuttaa Rothia kohtaan koettu kauna vahingollisesti mm. tähänkin kokoelmaan. Erityisesti Rothin ja Hagarin kappaleiden sijoittaminen satunnaisen mielivaltaiseen järjestykseen syö levyn tehoa kuin termiitti puuta, sillä biisien tunnelmat vaihtelevat radikaalisti jo yksin kunkin vokalistin laulamassa materiaalissa saati vertailussa keskenään. Sitä paitsi tuo kitkeryys vaikuttaa konseptin tasolla koko VH:n imagon hauskanpito-osaan.

Yksittäisten biisien valossa tämä tupla-cd on kuitenkin puhdasveristä rock-juhlaa. Hagarin ja Rothin kausien tuotanto jakaa useat fanit, mutta itse tykkään kyllä molemmista. Vallankin turhaan aliarvostetulta Hagar-osastolta löytyy useita tärppejä kuten raskas Poundcake tai Love Walks In. Herkkua piisaa muutenkin: Ain't Talkin' Bout Loven legendaarinen riffi, Hot For Teacherin supernopea boogie-iloittelu, Jumpin ja Why Can't This Be Loven syntikoilla silattu superhittivoima...kyllä te tiedätte. Musiikillisesti Van Halenin valtteja ovat aina olleet kyky suodattaa musiikkityylejä omannäköisekseen kokonaisuudeksi, taajaan mutta harvoin onnistuneesti kopioidut "ilmarumpusoundit", Michael Anthonyn ja Alex Van Halenin telepaattinen rytmiyhteistyö ja jo mainittu jääräpäisyys, usko oman tekemisen voimaan. Hagarin kanssa nauhoitetut kolme uutta biisiä yrittävät kovasti toistaa vanhaa magiaa, mutta jäävät kauas tavoitteestaan. Toisaalta uusien biisien nauhoittaminen ja mukanaolo kertoo siitä, että kyseessä on edes jollakin tasolla elävä instituutio.

biisit: **** / koostaminen: **