Fonal

Risto Ylihärsilän tekemiset kiinnostavat monia, jotka aikoinaan ovat ihastuneet Kukka -orkesteriin. Nyt mies astuu julkisuuteen omaa nimeään kantavan neljän hengen iskelmäpop-yhtyeen kanssa ja uskon myös samalla nimellä kulkevan levyn vakuuttavan monia niistä, jotka eivät ikinä ole Kukkaan törmänneet. Musiikki on pääasiassa herkkää, hiljaisesta huminasta hilpeisiin jazz/bossanova –taustoihin rakentuvaa pienimuotoista tarinointia, jossa Riston epäonnistumisiaan ja pieniä onnenhetkiään muisteleva kertojahahmo hetkittäin tuulettaa tunteitaan jopa raivokkaasti. Pääasiaksi tuntuu nousevan tarinoiden hirtehisen suoran avautumisen yhdistäminen herkkyyteen ja letkeisiin, jazzahtaviin poptaustoihin.

Levyn aloittaa lähes Twin Peaksin tunnarin tunnelmissa humiseva Sade, kultainen sade, jossa lukitaan käsiraudat herkkätunnelmaisissa sado/maso-sessioissa. Reippaammalla kakkosraidalla ei mennä asiaan vaan Aasiaan... Riston lyriikkasuonesta hyvää esimerkkiä tarjoillaan muun muassa säkeessä kaksi: Saatana, pitäis kai saada kunnolla turpaan/ kun mikään ei nyt oikeen jaksa koskettaa/ Sori vaan, et pysty nyt lohduttamaan/ eikä huvittaisi vielä kuollakaan... Tartuvalla taustakuorofiilistelyllä kuorrutettu Nina olen palasina on levyn hittiosastoa, jossa Risto maksaa junassa sakot, ei pääse Ninalle ja joutuu yöpymään lehtiroskiksessa... Miksikö? No, Tampereella kuiskitaan että herra oli hiukan tunaroinut... Riston voisi sanoa oleva eräänlainen omintakeinen 2000-luvun runopoppispainos Leevi And The Leavingsistä, vaikka itseäni Riston musiikkimaailma viehättää rutosti Göstaa ja kumppaneita enemmän. Minulle myös nousi mieleen, että entä jos Hector olisi syntynyt seitsemänkymmentäluvulla... Entäpä Pekka Streng?

Tuomas Toiviaisen käsialaa oleva Jumalan kämmen humisee hartaasti, lepohetki suojaisassa paikassa. Sitä tarvitaankin, sillä Levy-yhtiön jätkät on levyn suorin tilitys, jossa Risto kieltäytyy pistämästä nimeään niiden papereihin...pyyhkikää perseenne niihin, pyyhkikää perseenne saatanan apinat ou jee. Pakomatkalla Meksikoon lentoemoja ei saa puristella ja kapteeni näyttää runkkarilta. Niinpä Risto lukitsee itsensä vessaan ja on siellä niin kauan että vittu kuolette! Tätä tilitystä taustoittaa vesiputouksina solisevat Doors -henkiset koskettimet, jazz-rytmit ja pienet taidokkaat kielikuviot. Eipä taida kovin moni levy-yhtiö kyetä ottamaan asiaa keveällä huumorilla... Levyn antoisinta materiaalia jatkaa 60-lukuiselta iskelmältä kuulostava Annukan kaa. Tyttöystäväni lempikohta levyllä löytyy toisesta säkeestä: Mä en ollu muistanu ottaa pariin päivään mielialalääkettä ja sähköiskut alko ja mä luulin, et hei, tää on rakkautta. Biisin lopetus jee jee, darling, baby, must be quite much love nostaa mieleen Kari Peitsamon, jota bändi myös coveroi Tampereen keikallaan.

Unessa mies, valveilla nainen käsittelee vaikeita asioita, parisuhdeväkivaltaa ja sukupuoliroolien epävarmuutta. Kuiskauksesi elää vielä tarjoilee haikeaa muistelua, jossa löydetään irtileikattu Laura Närhen pää, jota on yritetty sovittaa pornolehden aktikuvaan... muistellaan hetkiä, kun matto oli lettu ja tarinan henkilöt sitä hilloa. Päätösraita Kateelliselle ystävälle muistuttaa kauniin sellonsoiton tahdissa mieliin, mitä se todellinen rikkaus onkaan. Ei se ole rikas jolla on varaa juustoon vaan se joka on vapaa. Omaisuudella ei sellaista saavuttaa voi. Riston debyytti tuo sitä kovasti kaipaamaani oikeasti persoonallista iskelmävaihtoehtoa suomenkieliseen musiikkitarjontaan. Jos Ville Leinosta kuvaisi runolliseksi haltiaprinssiksi, on Risto enemmänkin tuollainen Kaurismäkeläinen hahmo. Kesän paras levy.