Rooney: Rooney

Geffen

Rokkia Los Angelesista. Nyt ei kuitenkaan muistella 80-lukua Velvet Revolverin tapaan, vaan 90-lukua ns. amerikkalaisen college-rockin tapaan. Nyt ei olla perimmäisten rock-kliseiden äärellä, vaan rock-nörttiyden kasvottomuudessa: kitarasoundin oikeanlainen särö on tärkeämpää kuin meikit, tatuoinnit ja ilman paitaa pullistelu. Rooney sisältää viisi trendikkään retrolta näyttävää nuorta miestä, jotka sopisivat paremmin valokuvamalleiksi kuin lavalle kenkiään tuijottelemaan. Levyvihkosen kuvissa he näyttävät melkein yhtä hyviltä ja kuuleilta kuin ruotsalaiset.

Rooney on saanut yleisöä kiertämällä mm. The Strokesin ja Weezerin kanssa. Useammassakin biisissä kitarat särisevät viimeksi mainitun tapaan (bändit ovat vielä samalla levy-yhtiölläkin), mutta valitettavasti Robert Carmine ei ole kirjoittanut yhtä hyviä lauluja kuin Rivers Cuomo. Eivät biisit huonojakaan ole, ne vain muistuttavat liikaa muita bändejä. Mieleen tulevat monet 90-luvun parhaat amerikkalaiset popbändit, kuten Silver Sun ja The Posies. Myös brittiläinen, jo hajonnut, Dodgy käy mielessä useampaan otteeseen laulajien saman väristen äänien ja samasta musiikkiperinteestä ammentavien kappaleiden vuoksi. The Beatlesin ja muiden 60-lukua edustavien pop-olennaisuuksien äärellä tässäkin ollaan, mukana on toki myös modernia retroilua.

Kauniita ja nuoria soittajia, kivoja ja tarttuvia melodioita, ripeitä popbiisejä tytöistä ja rakkaudesta – mitä muuta kitaravetoiselta popmusiikilta voi vielä vaatia? Ei mitään, ja toisaalta paljon enemmän. Esimerkiksi oma ilme, muutoin kuin ulkomusiikillisesti, olisi hyvä asia. Nyt Rooney on vaarassa hukkua soittolistojen ohimenevään virtaan, mutta kyllä Rooney silti parempi levy on kuin monet muut vastaavat. Kyllähän tätä mielellään kuuntelee, mutta yhtä helposti soittimeen laittaa jonkin toisen levyn. Enemmän tarttumapintaa kaivattaisiin.