Fonal

TV-Resistorin levynkansi kertoo paljon yhtyeestä. Melodikan kanssa istuva intiaanityttö on ennen muuta söpö, joka on juuri oikea adjektiivi kuvaamaan myös musiikin sisältöä. Melodika koskettimineen viittaa myös bändin kosketinpainotteisuuteen. Levyn nimi Intiaanidisko taasen viittaa musiikin tanssittavuuteen ja jotenkin soitto on myös luonnonläheisen herkkää, vaikka kyseessä onkin sähköisillä kosketinsoundeilla ja sähkökitaralla herkuttelevaa poppista. Ainoa kuvaava mielle, joka levyn ulkomusiikillisesta puolesta puuttuu, on Resistorin videopeli-soundit.

Koskettimien takana vaikuttavien Yrjö Saarisen ja Päivi Kankaron vuorolaulu, lo-fi -maailmassa vinoilevat koskettimet sekä Aleksi Salon lyömien ja Martti Viljaisen basson luoma heleähkö tahti, siinäpä ne Intiaanidiskon tärkeimmät ainekset. Tomi Helomaan kitara ei nouse soundissa kovinkaan usein esiin, vaikka pitääkin hyvin tahtia yllä. Keikkoihin verrattuna yhtye ei revittele levymuodossa kuin muutaman hätäisen hetken verran, mutta pelkistetty saundi ja pienimuotoiset söötit tarinat sopivat kyllä kotikuunteluun paremmin ilman sen suurempaa kahkoamistakin.

Avausraita pong a long on kohtuullisen kiivaasti etenevä molliherkistely, jossa pienimuotoisesti tiluttelevat koskettimet johtavat kulkua, Yrjön haikean laulun ”märehtiessä” tunteiden maailmassa. Nimibiisi vinoilee enemmän pelimaailmassa, Päivin ottaessa lauluvastuuta herkässä muistelutuokiossa. Vislailu ja itsi-kitsi-aijaijai –kerto jää nopeasti päähän pyörimään. Vauhti kiihtyy jälleen 1yy2aa3oo elektroo -kappaleen tahtiin. Tunnelma on samaan aikaan eteenpäinpyrkivä että unelias, pilvenhattaradisko kenties? Levyn täysosumaosastoon nousee Päivin upeasti tulkitsema iskelmäinen Näen tanssivan sun uudestaan tilulilu-mausteineen. Uninen ja hissukseen tallustava Centrumi herkistelee kesäisen aamuyön kuulaudessa, pilvenhattaradiskon elektron muistikuvat humisevat vielä korvissa. Eihän enää riidellä? Harmoonilla lämmittelevä Melodi Melodika rutistaa käyntiin levyn tarttuvimman vauhtiraidan, jo edellisellä seiskalla Centrumin kanssa julkaistu Puhalla, tai halkean! kaihoilee heleästi. Kiivaampi Huomisen otsikot, miltei ranteita viiltelevän haikea Tukehtuminen sekä levyn päättävä kaasu pohjassa kaahaava ja efektiensä kanssa trippaileva Kuin Hiroshima täydentävät Intiaanidiskon tarjonnan, mutta aivan levyn alkupuolen tasoon asti ne eivät yllä.

Vaikka levy on erittäin positiivinen kokonaisuus vinoilevaa ja parhaimmillaan koskettavan herkkää poppista, ei bändi vielä levymuodossaan yllä aivan keikkojensa valloittavuuteen asti. Ehkäpä sitä kitaraa voisi hiukan enemmänkin tuoda esiin? Päivin laulu vakuutti ainakin minut, ja vuorolauluun kannattaa jatkossakin panostaa.