Torniolaisen Moses Hazyn omakustanne-eepee on valmista kamaa. Stooges- ja Stones -pohjainen rokittelu kuulostaa kitaristi Riku Rousun laulun osalta paljolti Sideburnsiltä, mutta yhtyeen persoona kulkee silti ehkä lähempänä mainittuja 70-lukuisia esikuviaan. Lisämausteena soivat Joonas Karjalaisen jazzahtavat orgaanit sekä Pekka Tuomen jamittelevat puhaltimet tuovat soittoon sellaisen viimeisen silauksen, jota moniin vastaavaa rokkipaahtoa veivaaviin yhtyeisiin toivoisi. Soitto on vauhdikasta, mukavan täyteläistä Mutantsien tyyliin ja soitto kuulostaa levyltäkin livesoittoa vastaavan orgaaniselta ja mukaansatempaavalta. Meininki on iloinen, vaikka Rousun lauluääni onkin tuollaista neutraalia tiputtelua ja mollisontujakin osataan hyödyntää (rauhallisempi Stones -henkinen Black Crow on tästä malliesimerkki). Levyä on tarkoitus käyttää kuulemma jo pitkälti tekemistä odottelevan pitkäsoiton tuotantokanavien löytämiseen ja ihme on jos ei tällä näytöllä kiinnostusta herätetä. Parasta rokkia pitkään aikaan, noin uudeksi nimeksi kentällä.