Paul James Berry: Ginnel

[supermusic]/Gridrecords

Entisen The Rose Of Avalanche -kitaristin Paul James Berryn kakkoslevy Ginnel ei ole aivan perinteisin singer/songwriter-levy. Berryn akustinen kitara ja välillä kovinkin vinoileva, intensiivinen lauluääni kohtaa levyllä sähköisempien elementtien vinkunaa, kohinaa, suhinaa... Tosin samanlaista indierock-hakuisuutta tulee kyllä nykypäivänä vastaan, mutta Ginneliä kuunnellessa huomaa että Berryllä on asiasta selkeä visio. Äänessä on jotain sukulaisuutta Nick Caveen, musiikissa yhtäläisyyksiä esimerkiksi The Eelsiin. Englantilaissyntyisen, mutta Ranskassa asuvan Berryn levyn on julkaissut saksalainen, juuri Berryn musiikin julkaisua varten perustettu [supermusic]. Kansainvälisyyttä... Suomessa Ginneliä tarjoilee Gridrecords. Jo Saksassa julkaistu kolmoslevy Nations saadaan myös Suomeen Gridrecordsin kautta elokuussa.

Junnaavalla sähkökitaralla valleileva Rat’s Tail aloittaa pariminuuttisena, tunnelmia vaihtelevana tutkielmana levykokonaisuuden. Konebiitillä rytmittyvä Looking jatkaa painostavalla tunnelmalla, Berryn hivenen usvainen ääni vingahtelee hetkittäin symppiksesti. Äänimaailmaan löytyy vastaavuutta esimerkiksi U2:sen mainiosta Zooropa -levystä, Berryn kulkiessa kuitenkin enemmän akustisella otteella. Hautajaistunnelmainen The Haunted Tune Of The Bugle Player siirtyy unisen kirskuviin maisemiin, samaan aikaan sielukas ja mahtipontinen nuotiolaulu onnistuneesti annostelluilla studioefekteillä. Huuliharppu ja taustalaulu kruunaavat hienon kappaleen. Valoisa Independent Land kuulostaa tutulta Beckin mieleenostavine lauluineen, X-Factor tavoittelee kerrossaan pahimmillaan (tai parhaimmillaan, makuasia) jo miltei Greedin kaltaisia ällöjylhyyksiä. Berryn kappale jättää sentään jälkeensä selkeästi positiivisen fiiliksen, toisin kuin edellä mainitun orkan tuotokset.

Unisesta alusta tunteeseen heräävä The Magenta Flag lupaa Berryn live-esiintymisiä varten rutkasti antaumuksellista esiintymistä. Mistä miehen keikkoja onkin kiitelty... Jos ja kun mies saadaan syksyllä Suomeenkin soittamaan, kannattaa tuo käydä tarkastamassa. Hiukan viulua taustalle, mutta valokeilassa säilyy mies ja kitara. Herkän rauhallisen hyminäballadi The Velvet Groundin jälkeen laiska konebiitti lähtee viemään unisesta vaivihkaa kasvavaa Windermereä kohti Fierce Eyesin huuliharppuhilpeilyä ja akustisen kitaran johtamaa aurinkoista vuoristorata-ajelua. Synkähkön vaanivan Victoria Crossin ja mollitunnelmointi Yellowmanin jälkeen voi Nationsilta odottaa näkemyksellä tehtyä soololevyä maukkailla mausteilla ja intohimoisella otteella esitettynä. Toimii.