The Devastations: The Devastations

Munster

Vihdoinkin The Devastationsin loistava debyyttilevy julkaistaan Suomessakin. Itse hankin levyn jo viime joulukuussa yhtyeen vieraillessa Mental Alaska -klubilla, ja levy onkin ollut ahkerassa kuuntelussa siitä lähtien. Keikkakin oli niin henkeäsalpaavan hieno kokemus, että The Devastations -kolmikolta taisivat levyt loppua kesken. Australiasta kotoisin oleva, mutta nykyään Berliinissä vaikuttava orkesteri tuo mieleen maanmiehensä Nick Caven menemättä kuitenkaan yhtä gootahtavan murhaaviin sävyihin. Seikka, että nämä herrasmiehet ovat kiertäneet yhdessä Cat Powerin ja The Tindersticksin kanssa, antanee takuita yhtyeen laadukkuudesta.

Levyn tunnelma on kauttaaltaan alakuloinen ja kaihoisa: sydämet ovat särkyneet ja rakkaus on jättänyt. Previous Crimes on traagisen kaunis kuin oman rakkaan kyynel, ja Conrad Standishin pyytäessä rakastaan jäämään paatuneinkin kyynikko heltyy. The Tindersticksin koskettavuus ja noir-henkinen tunnelmallisuus yhdistyvät The Bad Seedsin mieleen tuovaan vähäeleiseen rockaukseen useammassakin levyn upeassa kappaleessa. You Can't Reach Me Now raapaisee syvältä sinisävyisellä folkillaan, ja We Will Never Drink Again saa katumaan tehtyjä virheitä ja menetettyjä tilaisuuksia, joita ei enää saa korjattua eikä takaisin, vaikka kuinka haluaisi. Love Doesn't End Like That antaa hiukan toivoa ja valaa uskoa epätoivoiseen rakkauteen, ja levy päättyy upeaan Sleeping Dogs -pianoballadiin. Levyn dramaturgia on hyvin onnistunut, ja tuntuu kuin levy loppuisi aivan liian lyhyeen.

Lauluja on väritetty mm. perkussioilla, banjolla, viululla ja koskettimilla. Perinnetietoisuus ja karu, mutta kaunis äänimaailma tuovat mieleen amerikkalaiset sisarusyhtyeet kuten 16 Horsepowerin ja The Walkaboutsin. Emilie Martinin vokaalit antavat koko levylle ja tälle triolle merkittävän lisäpanoksen, jota ilman albumin dramatiikka ja vaikuttavuus eivät yltäisi yhtä korkeisiin sfääreihin. Niin kaunista ja niin koskettavaa musiikkia. Miten suru voikaan kuulostaa näin kauniilta?