Mother Goose: Autumn Masochism

Verdura Records

Kotomaamme pitkän linjan marginaalirokkarit ovat palanneet ranteita aukovan synkällä ääniteoksella, joka on luontevaa jatkoa edelliselle Junior Magic -albumille (2003). Autumn Masochism sopisi jo nimensäkin puolesta paremmin pimeisiin syysiltoihin kuin kesähelteille (joita ei kyllä ole viime aikoina ollut). Levyn tunnelma on synkkä ja rujon kaunis kuin kuollut puu täynnä lakastuneita lehtiä.

Minimalistinen pop-pala Skating avaa levyn, mutta pop-pirteys loppuu lyhyeen, kun toisena kuultava hypnoottisen kummitteleva Shingaling aloittaa kitaravetoisen räminän. Affectionissa ja kauniissa Päivissä improvisoitu kakofonia pääsee valloilleen. Laajassa kaaressa kulkevat ja pikku hiljaa kehittyvät Optonica ja Autumn Masochism herättävät mielikuvia pikkuhiljaa heräävästä myrskystä, joka on jo noussut päälle. Tunnelma on painostava, mutta samalla puoleensavetävä. Albumin nimiraita alkaa kuin mikäkin yökerhojazz, kunnes salonkikelpoisuus muuttuu henkeäsalpaavaksi uhkaukseksi. Universal Design ja levyn päättävä Finnish Prayer ovat muita kappaleita hiukan suoraviivaisempia rockpaloja, ja My Car antaa tarvittavan hengähdystauon kevyemmällä popilmaisullaan. Koko ajan ollaan kuitenkin selkeästi niin sanottua valtavirtaa kummallisimmissa ja myrskyisimmissä aallokoissa. Cirkus sopisi paremmin Jim Rosen friikkisirkukseen kuin Suomen tivoliin, ja Maigret herättelee mielikuvia pikemminkin Jack The Ripperistä kuin keskiluokkaisesta englantilaisesta poliisietsivästä.

Kitarakuviot maalailevat välillä hyvinkin Sonic Youthin mieleen tuovasti, välillä kokeilevuus ja noise-henkinen mättö menevät kuitenkin liian pitkälle. Cul De Sacissa ja Damo Suzuki Networkissa vaikuttavan Jonathan LaMasterin soittama viulu tuo mieleen The Walkaboutsin ja Tindersticksin kauneuden. Sääli, ettei viulua ole käytetty enempää, sillä se olisi tuonut tarvittavaa vaihtelua välillä liiankin ahdistavaksi käyvään synkistelyyn. Siellä täällä kuultavat kosketinkuviot värittävät alakuloista yleisilmettä lohduttavilla sävyillä. Monin paikoin soitanto ja äänimaailma tuovat mieleen Nick Cave And The Bad Seedsin. Mother Goose voisikin olla em. murhapopin kuninkaiden avantgardistisempaan suuntaan kasvamaan lähtenyt siemen, ja laulaja Antti Laakkonen Nick Caven mielipuolisempi pikkuveli. Jos mukana olisi vielä saksofoni voisi yhtymäkohtia helposti vetää loistavaan, mutta valitettavasti jo edesmenneeseen Morphineen, tai aivan liian vähälle huomiolle jääneeseen omaan The Nightingalesiimme. Popmaisimmat kappaleet tuovat mieleen Kiilan Heartcore-albumilta löytyvät vasemman laidan poppikset. Omaehtoisuus, kokeilevuus ja perinteisten pop-kaavojen rikkominen ovat avainsanoja Mother Goosenkin musiikissa.

Välillä sorrutaan liialliseen tyhjäkäyntiin ja hahmottomuuteen erityisesti improvisoiduissa äänimaalailuissa. Toistuva junnaus ja paikallaan polkeminen voivat parhaimmillaan kasvattaa kappaleen vaikuttavuutta, mutta epäonnistuessaan ne menevät liiallisuuksiin ja syövät kappaleen tehoja. Autumn Masochismin säveltaide on kuitenkin enimmäkseen onnistunutta, mutta kokonaisuudesta muodostuu hyvin raskas ja synkkä. Tunnelma on kuin hirttäjäisissä, joissa hirttoköysi on jäänyt rasvaamatta.