Black Audio: A Million Stars Are Burning

Autotehtaat

Black Audion perimmäisenä totuutena on aina ollut sielu. Vaikka itse musiikki on vuosien saatossa siirtynyt yhä enemmän pelikonsoli-paahto-elektrosta kohti bluesimpia maisemia, on musiikin inhimillinen lämpö (kuten biossa asia osuvasti kuvataan) säilynyt punaisena lankana. Elektronisena yhtyeenä Audio onkin silmiinpistävän elävä ja monikerroksinen. Verrattuna debyyttipitkäsoittoon Echo Hill kakkoslevy tallaa melko samoja maisemia eli on yleissävyltään melko rauhallinen, jopa uneliaan pohtiva. Muutamien menokohtienkaan kohdalla bändi ei karkaa käsistä ja Black Audion aiheuttamaan varauksettomaan tanssihurmaan tarvitaankin Ville Pirisen livehetkutusta.

Suurin muutos edelliseen on muun muassa Giant Robotista tutun Arttu Tolosen liittyminen kokoonpanoon. Artun kieltämättä kiitettävä kitaraosaaminen sekä oivallisesti käytetty banjo ja huuliharppu tuovat mukavasti lisäulottuvuuksia Audion keitokseen. Audion tavoittelemasta tunnetilasta kertoo paljon jo levyn aloitusraita, Blind Lemon Jeffersonin hautajaisblues See That My Grave Is Kept Clean säilyttää Audio-käsittelyssä alakuloisen rauhansa ja pohjattoman surumielisyytensä. Artun banjo loistaa heti alkuun. Brother Carlos esittelee Audion menevämpää puolta, Villen persoonallinen artikulointi töksäyttelee tarinaa vauhdikkaasti eteenpäin. Toisen, huuliharpulla tunnelmoivan menoraidan Talking Babylon Bluesin jälkeen herkistellään Only Humanin uneliaissa pohdinnoissa ihmisyydestä ja sen pienuudesta. Lähes synkeä Rock Yeah nousee miltei huomaamattomine vinoiluineen yhdeksi levyn kohokohdista.

Pienesti kauniit Everything’s OK ja I’m Still Here jatkavat Audion herkistelyosastoa, kun taas autiossa pelihallissa kaahaava Ghost Arcade sopisi instrumentaalina melko mainiosti juuri vauhdikkaaseen videopeliin tukkoisine säröriffeineen. Meksikolaisen kuvataiteilija Gustavo Artigasin alkuhöpinällä starttaava Born Lazy on nimensä mukaisesti laiskalla rytmillä etenevä hinailu, joka jatkaa laiskemmassa muodossa Echo Hillin hilpeän anti-rock’n’roll –anthemin Headless Rooster Got No Chicken itsetutkiskelua. Surumielinen dubbailu Uneasy Rider huolehtii levyn instrumentaaliosuudesta, päätösraita Time To Turn Back Homen maalatessa viimeiset mollisävyiset nuotit tähtitaivaalle. Jossa miljoona tähteä palaa...

Vaikka aivan Headless Rooster Got No Chickenin tai Hardrockin Daddyn tasoisia menorykäyksiä ei levyltä löydykään, ovat monet rauhallisemmat tunnelmoinnit Audiota parhaimmillaan. Siltikään aivan When I Get Oldin tai Wish I Was Your Soul Manin tunnelmiin ei päästä, vaikka se tarvittava sielu siellä kaikuukin. Kokonaisuutena vahva näyte Audion valitsemasta tiestä, mutta ei sittenkään aivan debyytin veroinen monipuolisuudessaan.

Kommenttien keskiarvo:

Platypus kommentoi 27.01.2005:

Pisteet:

Vaikka levyn julkaisusta on jo tovi vierähtänyt, niin silti vieläkin jaksaa harmittaa. Ehkä aiemmat EP:t ja ensimmäinen levy latasivat odotusarvot liiankin suuriksi ja niiden lunastaminen olisikin ollut mahdotonta, mutta silti tämä levy jättää odottamaan sitä seuraavaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa: on ei-niin-vakavasti otettavaa lyriikkaa, perinteitä kunnioittavaa mutta uusia polkuja koettelevaa musiikkia, mukavia pieniä yksityikohtia ... mutta puuttumaan jää se jokin joka tekisi levystä enemmän kuin osiensa summan. Seesteinen levy yhtyeeltä joka livenä toimii melkoisen täydellisenä juhlakoneena - ehkä juuri tuo ristiriita tiputtelee tähtiä arviosta. Toisaalta tämäkin materiaali taipuu livenä juhlakuntoon, sen on yhtye osoittanut. Nyt kun 22-pistepirkko palaa takaisin kitara-autotalli rymistelyyn, niin Black Audiollehan kuin tarjotaan jättimäisiä saappaita joihin loikata nyrjähtäneellä, viiltävällä kosketin soundilla höystetyllä elektronislla-blues-rockillaan. Seuraavaa levyä odotellessa voi onneksi nautiskella tämän levyn parhaista hetkistä, jotka kaikesta edellisestä marmatuksesta huolimatta ovat kirkkaasti plussan puolella. Tänä vuonna tuleva 3.levy onkin sitten dynamiittia johon kaikki nyt säästyneet paukut on ladattu, eikö niin ?