Lodger: Hi-Fi High Lights Down Low

OneEyed

Kaikille vähänkin musiikkimediaa seuraaville sana Lodger tuo mieleen animoidut musiikkivideot, joissa pallopäisten hahmojen arkirealismi venyy äärimmäisyyksiin asti. Vuoden 2003 Oulun musiikkivideofestivaaleilla täysin tuntematon Lodger voitti Doorsteps -videollaan ylivoimaisesti niin yleisön kuin tuomaristonkin äänet puolelleen ja sai sekä Kultapumpelin että Kansanpumpelin. Paremmin ei voisi kyseisillä festareilla menestyä, ja erityisesti kunnia kuuluu ohjaaja Hannes Häyhälle, joka myös soittaa orkesterissa bassoa. Virtuaalinen imago saavutti internet-kansan suosion, mutta levy-yhtiöissä ei näköjään herätty, koska käytännössä Hi-Fi High Lights Down Low -debyyttilevy on julkaistu omakustanneperiaatteella ja markkinointi on tapahtunut pääasiallisesti netin välityksellä. Lodger lieneekin tunnetumpi nimi ulkomailla kuin kotimaassaan. Sikäli sääli, koska näin hyvä levy olisi ansainnut osakseen suurempaa huomiota, ja myös kaupallista menestystä, jos se tällaisella marginaalisella englanninkielisellä lo-fi-indierockilla ylipäätään on mahdollista.

Levyn kaksi ensimmäistä biisiä Two Smiles Is A Long Walk ja Fickle tuovat voimakkaasti mieleen erityisesti Beautiful Freak -levyn aikaisen eelsin. Radio kulkee David Bowien Heroesin malliin ja (itse?)ironisessa Ordinary Men Make Ordinary Music -laulussa The Rolling Stonesin (I Can't Get No) Satisfactionin kitarariffi on otettu parempaan käyttöön. Samalla biisillä vierailee The Flaming Sideburns -orkesterista tuttu Eduardo Martinez, tosin vain puhumassa. Big Day alkaa Depeche Moden It's No Goodista lainatulla kosketinkuviolla, ja levyn aikana Beck käy mielessä useammin kuin kerran. Kiss ja 70-luvun kimallerock kaikuvat siellä täällä, mutta erilaisista vaikutteistaan huolimatta Hi-Fi High Lights Down Low on yhtenäinen ja samalla monipuolinen kokonaisuus.

Levyn lyriikat ovat kekseliäitä ja ainakin sivustaseuraajan mielestä tragikoomisia: When I was six I had a girl/ When I was twelve I had a girl/ When I was twenty I had plenty/ Twenty one I had no one (When I Was Six), tai jopa inhorealistisia: Waking ten times to take a piss/ You can taste the cancer in my morning kiss (I Love Death). Nokkeluus ja sanoilla leikittely saanevat kuuntelijassa aikaan mielihyvän tunteita hänen oivaltaessaan jotakin omasta mielestään nerokasta: Lucky strikes are my holy smokes (Big Day). Välillä Teemu Merilän pienoinen suomiaksentti särähtää korvaan, mutta pääasiassa laulu kuulostaa hyvältä. Muutenkin levyn soundit ovat kohdallaan eikä omakustanteisuus liene heikentänyt lopputulosta millään tavalla.

Lodger on valitettavasti leimautunut "siksi musiikkivideobändiksi", ja itse levy on jäänyt liian vähälle huomiolle. Levyä voi varauksitta suositella kaikille hyvän indierockin ja -popin ystäville. On Hi-Fi High Lights Down Low kuitenkin parempi levy kuin valtaosa niistä julkaisuista, mitä kaupallinen markkinakoneisto yrittää musiikinkuluttajalle väkisin tyrkyttää. Indiemäisyys ja lo-fi-estetiikka eivät ole mitään taikasanoja ja itseisarvoja, jotka tekevät tästä levystä paremman. Sen tekevät omaehtoinen musiikki ja hyvät biisit.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 26.06.2004:

Pisteet:

The music sounds cool .:-)

I like the melancolic touch of Sound and Text :-)

Greets from vienna :-)

Nimetön kommentoi 09.07.2004:

Pisteet:

I love the songs and the flash videoclips...
a fan from Brazil

Nimetön kommentoi 18.11.2004:

Pisteet:

it's like my mood today..."doorsteps" and "I love death" are great!
I found these songs yesterday...I watched short flash movies...It't quite funny,that we can find something interesting incidentally:)
thx!
regards!
Lucek from Poland

Nimetön kommentoi 18.01.2005:

Pisteet:

In the process of moving and sorting out my CD collection, I found my Lodger cd, it's now on high rotation on my iPod and rates next to Portishead's Dummy as one of my favorite albums! All I want to know now is when they intend to tour 'Down Under'!

Nimetön kommentoi 22.01.2005:

Pisteet:

Magnífico trabajo.
Felicidades desde España!!

Platypus kommentoi 27.01.2005:

Pisteet:

Tämähän se siis on - levy ja yhtye josta ei voine kirjoittaa mitään mainitsematta kolmea asia: pumpeli, beck ja eels. Harvinaista kyllä nämä "yleiset" totuudet myös määrittelevät tämän levyn varsin mallikkaasti. Tuo muinainen pumpeli voittajavideo esittelee myöskin muualta levyltä heijastuvaa mustahkoa huumoria ja beck ja eels kuuluvat musiikista lähes kautta linjan. Kyseessä on siis hiukan kuivakkaa amerikanmallista marinaa ja nokkelaa sanailua säestettynä kohtuullisen yksinkertaisilla mutta silti mukavasti koukkuja sisältävällä musiikilla. Vaikka julkaisu ei olekaan ison levy-yhtiön tukema niin se ei tarkoita tällä kertaa kompromisseja kuuntelukokemuksessa eikä minkäänlaisia "ihan hyvä omakustanteeksi" ajatuksia tarvitse itselle tyrkyttää. Ehdottomasti vuoden 2004 parhaita kotimaisia paloja.