OneEyed

Kaikille vähänkin musiikkimediaa seuraaville sana Lodger tuo mieleen animoidut musiikkivideot, joissa pallopäisten hahmojen arkirealismi venyy äärimmäisyyksiin asti. Vuoden 2003 Oulun musiikkivideofestivaaleilla täysin tuntematon Lodger voitti Doorsteps -videollaan ylivoimaisesti niin yleisön kuin tuomaristonkin äänet puolelleen ja sai sekä Kultapumpelin että Kansanpumpelin. Paremmin ei voisi kyseisillä festareilla menestyä, ja erityisesti kunnia kuuluu ohjaaja Hannes Häyhälle, joka myös soittaa orkesterissa bassoa. Virtuaalinen imago saavutti internet-kansan suosion, mutta levy-yhtiöissä ei näköjään herätty, koska käytännössä Hi-Fi High Lights Down Low -debyyttilevy on julkaistu omakustanneperiaatteella ja markkinointi on tapahtunut pääasiallisesti netin välityksellä. Lodger lieneekin tunnetumpi nimi ulkomailla kuin kotimaassaan. Sikäli sääli, koska näin hyvä levy olisi ansainnut osakseen suurempaa huomiota, ja myös kaupallista menestystä, jos se tällaisella marginaalisella englanninkielisellä lo-fi-indierockilla ylipäätään on mahdollista.

Levyn kaksi ensimmäistä biisiä Two Smiles Is A Long Walk ja Fickle tuovat voimakkaasti mieleen erityisesti Beautiful Freak -levyn aikaisen eelsin. Radio kulkee David Bowien Heroesin malliin ja (itse?)ironisessa Ordinary Men Make Ordinary Music -laulussa The Rolling Stonesin (I Can't Get No) Satisfactionin kitarariffi on otettu parempaan käyttöön. Samalla biisillä vierailee The Flaming Sideburns -orkesterista tuttu Eduardo Martinez, tosin vain puhumassa. Big Day alkaa Depeche Moden It's No Goodista lainatulla kosketinkuviolla, ja levyn aikana Beck käy mielessä useammin kuin kerran. Kiss ja 70-luvun kimallerock kaikuvat siellä täällä, mutta erilaisista vaikutteistaan huolimatta Hi-Fi High Lights Down Low on yhtenäinen ja samalla monipuolinen kokonaisuus.

Levyn lyriikat ovat kekseliäitä ja ainakin sivustaseuraajan mielestä tragikoomisia: When I was six I had a girl/ When I was twelve I had a girl/ When I was twenty I had plenty/ Twenty one I had no one (When I Was Six), tai jopa inhorealistisia: Waking ten times to take a piss/ You can taste the cancer in my morning kiss (I Love Death). Nokkeluus ja sanoilla leikittely saanevat kuuntelijassa aikaan mielihyvän tunteita hänen oivaltaessaan jotakin omasta mielestään nerokasta: Lucky strikes are my holy smokes (Big Day). Välillä Teemu Merilän pienoinen suomiaksentti särähtää korvaan, mutta pääasiassa laulu kuulostaa hyvältä. Muutenkin levyn soundit ovat kohdallaan eikä omakustanteisuus liene heikentänyt lopputulosta millään tavalla.

Lodger on valitettavasti leimautunut "siksi musiikkivideobändiksi", ja itse levy on jäänyt liian vähälle huomiolle. Levyä voi varauksitta suositella kaikille hyvän indierockin ja -popin ystäville. On Hi-Fi High Lights Down Low kuitenkin parempi levy kuin valtaosa niistä julkaisuista, mitä kaupallinen markkinakoneisto yrittää musiikinkuluttajalle väkisin tyrkyttää. Indiemäisyys ja lo-fi-estetiikka eivät ole mitään taikasanoja ja itseisarvoja, jotka tekevät tästä levystä paremman. Sen tekevät omaehtoinen musiikki ja hyvät biisit.