Julkaistu: 29.05.2004
Arvostelija: Mika Roth
Napalm
Ja sitten onkin vuorossa levyllinen “apokalyptista death metallia”, kuten Collapse 7 luomaansa mekkalaa kutsuu. Tuosta apokalyptisyydestä tiedä, mutta ehdottomasti tämä Mario Klausnerin kasaama bändi ainakin death metallia soittaa. Ehkäpä tuolla tarkoitetaan sitä, että mukaan on napattu kitaraan pikkaisen thrashin makua ja rumpuihin ripaus black-otetta?
Collapse 7 ei debytointi-statuksestaan huolimatta ole mikään nuorten muusikoiden kellarikerho, vaan jäsenten taustalta/menneisyydestä löytyy esimerkiksi sellaisia bändejä kuin Belphegor, Pungent Stench ja Hollenthon. Kuten näistä nimistä voi päätellä Collapse 7:n metallin malli on matalaan murinaan ja örinään nojaavaa sekä runsaille kitaroille rakentuvaa. Koskettimet ovat kieltolistalla sillä eihän sellaisia tosimiehet käytä, ainoastaan joitain efektejä on lisätty mausteeksi taustalle perinteisempiä soittimia tukemaan.
Sävellyksillä on taipumusta rönsyillä yli viiden minuutin, vaikka mitään ihmeellisiä sovituksellisia kikkailuja niissä ei tarjotakaan. Meno on vihaista mutta samanaikaisesti oudolla tavalla suhteellisen leppoista, kun bändi riehuu ja rellestää vain säästöliekillä. Tämä onkin Collapse 7:n suuri dilemma, sillä retkueen tarjoama metallilöylytys on hieman liian nopsaa doomiksi mutta aika hidasta deathiksi. Eli eräänlaista välimallin metallia olisi tarjolla.
Toinen ja huomattavasti pahempi ongelma on materiaalin latistava tasapaksuus. Kaikki biisit ovat samasta muotista, eikä edes Pulp Fictionista napattu Samuel L. Jacksonin kuuluisa raamattu-siteeraus kesken kaiken muuta kuin piristä hetkellisesti ilmapiiriä. Viimeisenä soiva ikuisuuksien mittainen Faith In Flames on se viimeinen henget poistava runttaus jonka jälkeen ei tule aivan heti painettua uudelleen play-nappulaa.
