The Eternal: The Sombre Light Of Isolation

Firebox

Vuosi 2003 toi tullessaan kuoleman Cryptal Darkness nimiselle australialaiselle doom-bändille, mutta tuon tarinan päättyminen saattoi alkuun The Eternalin matkan. Savun vielä noustessa raunioista äänitti tämä ”uudestisyntynyt” ryhmä ensimmäisen demonsa ja nyt, vajaa vuosi myöhemmin ollaan tilanteessa jossa yhtyeen debyytilevy on saatettu maailmaan.

The Eternalin levyn saatteessa bändin musiikki määritellään melodiseksi doom metalliksi. Totta joka sana, sillä melodista ja harmonista ryhmän metalli totta tosiaan on, mutta lisäksi selvästi läsnä olevat goottirock vaikutteet olisi syytä lisätä määritelmään. Laulaja/kitaristi Mark Kelson aiheuttaa äänellään jatkuvia flashbackeja kymmenen vuoden takaiseen Paradise Lostiin, niin paljon herra ääneltään ja laulutyyliltään muistuttaa välillä Nick Holmesia. Etenkin herkästi tarttuva Down saa epäilemään vahvasti josko Nick olisi kuitenkin käynyt vierailemassa studioilla... Myös sävellykset ovat hetkittäin runsaammanpuoleisesti velkaa kadotetun paratiisin vastaaville ja toinen vaivatta esiin nouseva nimi on se kaikkivoipa Anathema, ja etenkin ryhmän vanhempi tuotanto. Sanoitukset keskittyvät, kuten arvata saattaa, suurimmaksi osaksi siihen tuttuun parisuhdeproblematiikkaan. Välillä kerronta käykin jo niin ahdistavaksi että tekisi mieli ottaa laulajaa hartioista kiinni ja ravistella kunnolla, eihän asiat nyt noin huonosti voi olla ihan kaiken aikaa – eihän?

Levyn ehdottomaksi helmeksi nousee jo edellä mainittu Down, jonka hittipotentiaali on todella mittava. Myös päätöksenä kuultava All Hope Lost sekä A Cruel Misfortune erottautuvat edukseen, mutta aivan liiaksi on mukana vielä puolitehoistakin tavaraa. Myös liian monta kertaa mieleen nousee selkeitä kuvia aivan toisista ryhmistä, mikä ei ole koskaan hyvä asia. Hyvää melodista perusdoom-goottimetallia, ja jos/kun ryhmä löytää paremmin oman tyylinsä saattaa siitä löytyä aineksia vielä vaikka mihin. Pistetään poppoo tiukkaan seurantaan.