Julkaistu: 26.05.2004
Arvostelija: Janne Kuusinen
Johanna
Säröisään, raskaalloiseen kitaravalliin luottava ja kuvissaan yrmeäntotista perkelettä kernaasti ilmentävä äijäkvartetti on julkaissut esikoisensa. BetoniHank pyrkii selvästi eroon lokeroinnista suomirokin harmaaseen esiintyjäkaartiin, ja tuote onkin hyvin asiallinen hillityissä väreissä pysyttelevine rehdin oloisine kansineen.
Hyvin suomalaista tämä on, ja mikäs siinä! Levyn kolmestatoista raidasta huokuu jonkinasteinen moderni päätalo ja metsäläisyys: ei negatiivisella popeda-klamydia tavalla, vaan enemmänkin tätä musiikkia voisi ajatella Yön ja Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus’n ristisiitoksena, jos nyt vertailukohtia haetaan. Itse olin kuulevinani myös kansanmusiikkisävytteistä rallatetta joissakin melodiikoissa. Fennomeiningistä on paljon ammennettavaa vastakin.
BetoniHankin kolahtaminen riippuu uskoakseni pitkälti siitä, iskevätkö awYrjänä – vLeinonen – akselin runoilijapoikalyriikat, jotka mielestäni monasti tunkevat olemaan enemmän kuin mitä ovat. Onneksi mukana vaikuttaisi olevan ripaus ironiaa. Periaatteesta kuitenkin kannatan aina suomenkielisyyttä, eli älkää vaan poijjaat mihinkään englanteihin siirtykö, hyvä näin.
Levyä kuunnellessa tuli sellainen fiilis, että bändi olisi huomattavasti enemmän elementissään livenä, vaikka botne levylle ammattimaisesti onkin masteroitu. Nyt hiki on jäänyt pois, ja kuulija tulee näin varmasti kiinnittäneeksi liikaakin huomiota laulaja Manne Ikosen melkoisen joremarjarantamaisesti hyökkääviin a:ihin, e:ihin ja ä:ihin, mikä ei ole kovin mairittelevaa.
Tämä musiikki on kuitenkin suoraviivaista, konstailematonta miniangsti-kamaa, joka teineihinkin varmasti vetoaa. Ymmärrän hyvin bändin faneja, joiden mielestä BetoniHank on tämän hetken paras suomalainen bändi. Saundi on hallussa tänään, persoonallisuuspuolelle soisin kuitenkin enemmän painopistettä huomenna.
Kommenttien keskiarvo:
