Necare: Ruin

Firebox

Ei sitä uskoisi ellei itse kuulisi. Uusi, mutta ehdottoman vanhakantainen doomryhmä joka uskoo vanhemman My Dying Briden sekä Paradise Lostin nimeen niin paljon että on yhdistänyt näiden kahden jätin parhaat puolet. Ja porukka on vielä kaiken kukkuraksi kotoisin jenkkilästä, josta ei yleensä tämäntyyppisiä tuomio-orkestereita tule.

Necare, joka muodostuu kaksikosta Greer Cawthon ja Ryan Henry, on tällä toisella julkaisullaan niin vahvassa vedossa että vertailukohtien löytäminen lähihistoriasta on hieman vaikeaa, sillä tämän tyyppistä hidasta ja melodiavetoista doomia ei enää moni ryhmä verstaillaan tao. Henryn raskas vokalisointi on suoraa sukua edellä mainittujen bändien tyylille ja tuota ääntä ympäröivät synkät äänivallit, jotka ovat kuin loputtoman sateen harmaita lähes läpipääsemättömiä seiniä. Välillä herkistävän kauniit melodiat nostavat synkkyyden ja surun puhdistavan kauneuden esille, kunnes tummat värit taas saavat vallan.

Etenkin Desire (The Dawn & The Chrysalis) sekä aloitusraitana soiva Stillborn Twilight edustavat Ruinin melodisinta ja keveintä antia upeimmalla mahdollisella tavalla ollen lähestulkoon täydellisiä otteita doom-metallin oppikirjan luvusta ”Kuinka kauneus ja raskaus yhdistetään”. Gethsemane laahustaa vuorostaan eteenpäin juuri nimensä vaatimalla painolla, jonka musertava paine lakaisee kaiken toivon pelastuksesta. Vaikka värit ovat lähes koko matkan ajan tummemmasta päästä palettia ei Ruin kuitenkaan missään vaiheessa sorru siihen tässä tyylissä runsaana rehottavaan helmasyntiin, eli väkinäisen itsetarkoitukselliseen synkistelyyn.

Yhtyeen ensimmäinen julkaisu Apassionata on hieman lähteestä riippuen nimetty joko demoksi tai viralliseksi levyksi. Niin tai näin Necare on julkaissut pitkäsoitollisen tummaa, vanhempaa doom-metallia joka tahtoo juuttua lähes väkisin soittimeen. Lisää tätä!