The Church: Forget Yourself

Cooking Vinyl

Täytyypä heti tunnustaa, että tämä Forget Yourself on ensimmäinen The Church -orkesterin levy, jonka allekirjoittanut on koskaan kuunnellut. Olen toki tiennyt kyseisen bändin olemassaolosta jo ties kuinka kauan, ja ounastellut heidän tekevän hyvää musiikkia. Heidän levyjään en kuitenkaan ole aikaisemmin hankkinut, eikä The Churchin musiikkia oikein millään julkisilla taajuuksilla soitetakaan, joten yhtyeen musiikin vaikutusalueelle joutumista ei ole tapahtunut ennen kuin nyt. Lukuun ottamatta tietenkään bändin ainoaa isoa hittiä 80-luvulta Under The Milky Way. Kyseisen kappaleen takia The Church olisi helppo leimata yhden hitin ihmeeksi, mutta se olisi vääryys näitä Australian oman polkunsa kulkijoita kohtaan. Yhtye on ollut kasassa pitkästi yli 20 vuotta ja julkaissut jo reilut toistakymmentä levyäkin. On siis jo korkea aika tutustua heidän musiikkiinsakin.

Olen antanut itseni ymmärtää, että tämä arvioinnin kohteena oleva uusin albumi olisi hiukan erilaista materiaalia kuin mitä bändi on aikaisemmin julkaissut. Musiikki ei kuitenkaan ole radikaalisti erilaista vaan tunnistettavaa kirkkosoundia löytyy tästäkin tuotoksesta. Materiaalin sanottu erilaisuus johtunee levyn tuotantometodeista. On nimittäin niin, että yhtye aloitti Forget Yourself -levyn laulujen tekemisen nauhoittamalla livejammailujaan, ja näin on nauhalle tallentunut sitä samaa kehuttua livesoundia, mitä näiltä herroilta voi odottaa elävänä kuulevansa. Äänitysmetodi on vaikuttanut siihen, että kappaleet ovat raaempia, särmikkäämpiä, rosoisempia ja kulmikkaampia kuin aikaisemmin. Särmiä ei ole hiottu yhtä paljon kuin aikaisemmilla tuotoksilla.

The Churchin musiikin leimallisimmat ja tunnistettavimmat piirteet ovat laulaja-basisti Steve Kilbeyn morbidi tenoriääni ja kitaristi Marty Willton-Piperin atmosfääriset, uniikit, kerroksiset kitaramaalailut. Alkuaikojen leimallisia 60- ja 70-lukujen post-punk-–vaikutteita sekä hermostunutta uuden aallon äänimaailmaa ei enää nykyään ole kuultavissa. Nyt seikkaillaan eteerisissä ja avaruudellisissa tunnelmissa. Kitarat helkkyvät ja monikerroksiset laulut soljuvat eetteriin kuin aamuaurinko yökosteaan metsään. Välillä kitarat kuulostavat kaukaisilta ja välillä uppoudutaan psykedeelisiin hippirokkivaikutteisiin 70-luvun happojamien malliin. Kuvittele The Cure ja The Jesus and Mary Chain törmäämässä kotimaiseen Hidria Spacefolkiin. Ennen kaikkea melodisuus ja tekstuurien kerroksisuus ovat avainsanoja The Churchin auran hahmottamisessa.

Aloitusbiisi Sealine nostaa odotukset levyä kohtaa erittäin korkealle: bändi kuulostaa omaperäiseltä ja puoleensavetävältä. Valitettavasti alkuinnostuksen jälkeen hienoinen biisimateriaalin koskettamattomuus pääse välillä turruttamaan. Oma soundi säilyy, mutta kappalemateriaali ei ole kauttaaltaan yhtä kovaa luokkaa kuin aluksi saattoi odottaa. Song In Space on nimensä veroinen avaruusrokkipala, jossa Echo and the Bunnymen kohtaa Pink Floydin tai jopa Hawkwindin. See Your Lightsissa bändi kuulostaa hyvin paljon 1965-levyn (1998) aikaiselta Afghan Whigsiltä, ja erehdyin jo luulemaan, että itse Greg Dulli vierailee kappaleella, koska niin paljon Kilbey kuulosti minun korviini tuolta synkkärokin maestrolta. Harmoninen Don't You Fall hivelee kuulokäytäviä, ja herkkä päätösnumero Summer saa odottamaan tulevaa kesää hiukan alakuloisissa tunnelmissa. Levyn kappaleiden monipuolisuus jaksaa kantaa koko levyn loppuun asti.

Olen myös antanut itseni ymmärtää, että tämä levy ei karkota The Churchin vanhoja ystäviä pois, vaikka Forget Yourself hiukan erilaisilla musiikillisilla kulmilla hengaileekin aikaisempaan materiaalin verrattuna. Minut tämä ainakin sai vakuutettua yhtyeen hyvyydestä ja peräänantamattomasta omaan omaperäiseen ilmaisuunsa uskomisesta. Jos Under The Milky Way on ainoa kosketuksesi The Churchin musiikkiin, niin suosittelen tutustumaan yhtyeen musiikkiin vaikkapa juuri tämän albumin välityksellä. Saatat yllättyä positiivisesti. Minulle ainakin kävi niin, mutta Milkyway säilyy kuitenkin suosikki suklaapatukkanani tästäkin eteenpäin.