Julkaistu: 17.05.2004
Arvostelija: Janne Kuusinen
Kentauri
Jyväskylän yliopiston musiikkikasvatusosastoon juurensa ulettava yhtye on lähtenyt kulkemaan omia, ei-kaupallisia polkujaan ja säveltämään Pentti Saarikosken runoutta. Ilmeisenä innoittajana kuuluu 60-luvulla vaikuttanut Muksut-yhtye, jonka Saarikoski-tulkintoja kehuttiin aikanaan mm. moderneiksi liedeiksi. Kentaurin kappaleet ovat pääsääntöisesti kompleksimpia, mutta aavistuksenomaisine Ultra Bra-mausteineen erittäin kuulijaystävällisiä.
Kentaurin ytimen muodostavat suurimman osan sävellyksistä tehneet Juha Kujanpää, Panu Sivonen ja Riku Pelo. He kaikki osaavat tehdä melodiikkaa, joka on tarpeen (eli runojen) mukaan vakavaa, kaunista, hauskaa, revittelevää ja mitä vielä. On vääryys, jos etenkin ensinmainittu nerokas sointujenkuljettaja ei tule vastaisuudessa saamaan työstään edes jonkinlaista gloriaa: levyn parhaimmistoon kuuluva Tyttö tuli herättämään minut on niin liikuttavaa satsia, että heikomman kuulijan rakko pettää heti. Parhaimmillaan levy on muutenkin lyhyehköissä, käsinkosketeltavissa, jopa kaoottisissa tunnelmakuvissa, tyyliin Hetki aikaa ennen kokoukseen menoa, Hirvikantaa on vähennettävä ja Huomenna täytyy laittaa nokkoskeittoa.
Minusta tämä on tärkeäkin levy osoittaessaan sen, ettei kitara ole joka kokoonpanossa välttämätön soitin. Muun muassa Kujanpään loistavatatsinen piano, Sivosen oboe ja vierailevat jouset + harmonikat saavat irtoamaan tästä ajasta ja paikasta, mikä on hyvän musiikin merkki. Kun joskus tulevaisuudessa olen yläasteen sijaisena, ja ADHD-vammaiset hevihemmot alkavat korveta, on hyvä raskaan päivän jälkeen panna tämä soimaan ja vaikka siinä sivussa pelata Grand Theft Auto 3:a.
Heikot lenkit ovat pieniä ja liittyvät miljoonannen kerran hieman hutaistuun kanteen. Ei ole kestoja, ei yhteystietoja, selkämyksen teksti on ranskalaisittain, eli väärin päin. Eikä löydy Saarikosken runoja (eli lyriikoita), joita olisi ollut kiva makustella erikseenkin. Tai no, ”nimiruno” löytyy kyllä, ja sekin on kuulemma maksanut bändille 80 euroa Saarikosken perikunnan virkistyskassaan.
Makuasia on myös se, seestyykö levy liiaksi loppupuoliskostaan saakka. Joku voisi ehkä toivoa lisää ”menokappaleita” tai vähemmän kappaleita, mutta jos ajatellaan, miten harvoin tämän kaltaisia kunnianhimoisia projekteja tehdään, on 18 raidan mitta tällaisenaan ihan perusteltu ratkaisu.
Tämä erinomainen kokonaisuus ansaitsisi kunnon jakelun ja huomion valveutuneissa musiikinkuuntelijapiireissä. Orwellin aikanaan kuvaama värssytin on tullut todeksi radioiden mädän soittolistapolitiikan myötä, mutta viljelkäämme optimismia sen puolesta, jota nykyään kutsutaan ”marginaalimusiikiksi”: sitä nimittäin tehdään yleensä rakkaudesta.
Kommenttien keskiarvo:
