Julkaistu: 11.12.2001
Arvostelija: Jari Tuomanen
Filthy Gondola (BMI)
The Sword Of God jatkaa Quasin vahvasti alkanutta independent-uraa. 1990-luvun loppupuolella kulttimainetta saavuttanut bändi on saanut viime levyilleen vahvistukseksi Elliot Smithin, jonka moni muistaa Oscar-ehdokkaanakin Good Will Hunting - elokuvan tiimoilta. Tiedä sitten, olisiko Smithiä kannattanut päästää bändin faniklubia lähemmäs, The Sword Of God kuulostaa paljon enemmän entisen underground-ihmeen autotallitreeneiltä kuin kunnianhimoisen bändin neloskiekolta. Yleisön mielenkiinto bändiä kohtaan on ehkä lisääntynyt Smithin tulon ansiosta, mutta musiikilliset ansiot tuntuvat olevan kuihtumaan päin.
Levyn hyvä ja huono puoli piilee siinä, että missään vaiheessa ei oikein voi olla varma, onko bändi tosissaan ja jos on, niin minkä suhteen. Esimerkiksi It's Raining on monotoninen, särökitaran varassa etenevä hidastempoinen rallatus, joka on biisinä tylsä ja vitsinä ei-kovin-hauska. Indietaivaaseen kurkottavia elementtejä biiseissä on, mutta sävellykset ovat kehnoja eikä sovituspuolikaan tunnu onnistuneelta. Kun levy vielä kuulostaa ilmeisen tarkoitushakuisten autotallisoundiensa takia lähinnä alikeravalaisen alternativebändin ekalta demolta, mistään kuuntelunautinnosta on turha puhua. Viimeinen pisara on levyn päättävän Rock And Roll Can Never Die - raidan säkkipillin ujellus, joka antaa vaikutelman todella väsyneestä bändistä (tuon voi ymmärtää miten haluaa).
Minulle Sword Of God maistui pahemman kerran mustuneelta banaanilta; se oli makeaa ja tulihan syötyä, mutta ei enempää, kiitos. Quasilla on saattanut olla ihan hauskaa siellä autotallissa, missä tämä levy on purkitettu, mutta lauantaiaamun krapula nauhoitettuna ei kuulosta kovin houkuttelevalta levyostokselta. Sword Of God tarjoaa hyviäkin hetkiä, paikoin biiseissä on kekseliäisyyttä ja hyvää fiilistä samaan aikaan. Kokonaisuus painuu kuitenkin siihen osaan levyhyllyä, johon kasaantuu pöly.
