Universal/Merceedees

Joensuulaisen Marylandin kakkoslevyltä on lupa odottaa paljon. Olihan jo bändin vuonna 2002 julkaistu debyytti Rob & Jones Classic täyttämässä omalta osaltaan persoonallista, folkahtavaa poprockia hilpeällä discobiitillä soittavan yhtyeen 4 –vuotisen uran alusta lähtien ilmassa väreillyttä lupausta jostain suuresta. Silti kun kakkoslevyyn on saatu yhteistyökumppaniksi valtavan Universalin voimavarat, ovat odotuksetkin entistä korkeammalla. Miten Elämän manteli sitten täyttää odotukset? Ennakkotunnelmia kyseltiin yhtyeeltä jo Desibelin valokeilassa, nyt on aika poimia hedelmät... tai mantelit.

Odotukset täyttyvät liput liehuen, näin voisi sanoa. Yhtye on entistä varmempi ja sanoisinko makoisampi oman juttunsa kanssa, Ville Härkösen laulusuoritukset vakuuttavat entistä raikkaampina, eikä luovuus ole kadonnut matkalla. Levyn avaava Out Of The Blue on vielä melko peruspoppis rauhallisine säkeineen, metallisella tahdilla ja mahtipontisesti venyttelevällä laiskalla kerrolla, jossa Atso Kauppisen huomaamattomina ulisevat kosketinosiot luovat aavemaista tunnelmaa. Sinkkubiisinäkin tarjoiltu kakkosraita Chasing Me nostaa hilpeällä tahdinpidollaan pisteitä ja tunnelmaa, iloinen keinutus on kuin luotu aurinkoisen päivän paistatteluihin. Kerto on tarttuva sievällä kitarakuviollaan ja tanssijalkakin alkaa innostua. Uhkaava väliosa tuo mukavasti kieroa monipuolisuutta biisin juoksevaan kokonaisuuteen, radiohitiksi valinta on kaikin puolin ymmärrettävä ratkaisu. Toiseksi radiohitiksi levyltä nostaisin samantien seiskabiisi Let The Tiger Loosen melankolisilla koskettimilla, suoralla discobiitillä mutta etenkin hillittömän tarttuvalla laa-laa-laa-la-la-la-laa -kerrolla, joka pistää niskan nykimään. Suomalaisen iskelmäperinteen suosion valossa myöskään Ville Leinosen & Valumon iskelmärokkauksia muistuttavan Dance The Night Awayn potentiaalia radiosuosikiksi ei kannata epäillä. Synkähkö välipuhelu hymyilyttää, lallatus ihastuttaa, rautalankaiskelmäisyys viihdyttää...

Rokkaava Diamonds synkistelee kiivaasti, kun taas rauhallisella akustisella kitaralla herkistelevä My Beautiful Friend hellii kuulijaa levyn sydäntäraastavimpana unelmointikaunokaisena. Illan viimeinen hidas? Rytmikkääseen jamitteluun kuulijan palauttava A New Design jää hivenen edellisen raukeista tunnelmista palautumiseen, vaikka biisin komea, taivaita rytmikkäästi maalaileva kertosäe viekin mukanaan. Edellä kehutun Tiikeri -hitin jälkeen livenä David Hasselhoffille omistettu Night Rider jatkaa rokkailua tuollaisena toki kiivaalla tahdilla menevänä, mutta silti hiukan ohimenevänä välipalana. Hengästynyt Constellation palauttaa käyrän taas nousuun niskaa nykivine pianotiluliluineen ja reippaasti syöksyvällä tahdilla. Nostaa hikeä pintaan jo pelkällä kotikuuntelulla. Unelias päätösraita Blue Whale keinuttaa, Villen miltei kuiskaavalla laululla vakuuttavista säkeistä noustaan massiivisen junnaavaan nostoon ja taas takaisin pienimuotoiseen pianonäppäilyyn. Melankoliaa, kauneutta ja... niin, discobiittiä. Ilman huippuhetkien välisiä välipalatuokioita täyden kympin suoritus, silti välipalatkin kulkevat keskiarvon paremmalla puolella...