Leash Law: Dogface

Black Lotus Records

Entisen Crimson Glory -vokalisti Wade Blackin ja kitaristi Rick Renströmin pystyyn pistämä Leash Law on saanut aikaiseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Leash Law itse kuvailee soitantaansa perinteisen amerikkalaisen metallin ja eurooppalaisen power-metallin risteymäksi. Kuullun perusteella painotus on selvästi eurooppalaisella puolella, ja paikoitellen levy tuokin mieleen sellaiset germaanihevin klassikot kuin UDO ja Helloween.

Kuuntelukokemus lähtee liikkeelle perin mielikuvituksettoman kansitaiteen siivitämänä. Leash Law on ympännyt debyyttialbumilleen myös eri biisit kokonaisuudeksi yhdistävän teeman, jossa pureudutaan pienen ihmisen asemaan hallitusten sätkynukkena ja kerrotaan taistelusta joko hallitsijoita vastaan tai niiden puolesta. Onpa mukaan sujautettu myös yksi musiikkiteollisuutta kritisoiva kappale. Mitään elämää suurempia totuuksia ei lauota, mutta kyllä sanoituksiin silti mukavasti ideaa on saatu kätkettyä.

Levyn avausraita Fight ei oikein vakuuta. Erityisesti kyseisessä biisissä pistää korvaan miksauksen heikko laatu. Kertosäe limittyy huonosti muuhun biisiin, ja paitsi että soittimet kuulostavat erilaisilta kuin biisin muissa osissa, myös äänenvoimakkuus tuntuu olevan kertosäkeessä häiritsevästi hiljaisempi. Musiikillisestikaan levyn alku ei ole häävi. Wade Blackin ääni karkailee välillä sellaiseen falsettiin että kuulijan sävelkorva vuotaa verta. Onneksi jatkossa seuraa parempaa ja levyn jälkipuolisko Banion-balladista alkaen on ehdottomasti sen parasta antia. Mitään ikimuistoista musiikkielämystä jälkipuoliskokaan ei tarjoa, mutta erityismaininnan ansaitsee kuitenkin kitaristiduon Renström-Mowery mallikas kitarointi. Mihinkään ylenmääräisiin tilutteluihin ei sorruta vaan soolot kiskaistaan tyylillä loppuun saakka.

Leash Law:n debyytti ei siis oikein vakuuttanut. Käteen jää lähinnä keskivertoa parempaa kitarointia ja keskivertoa huonompaa vokalointia. Huomattavasti parempiakin levyjä kuin Dogface on korviin osunut ja tällaisenaan levyä ei ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen kovin helposti enää poimi hyllystä soittimeen. Ei tämä toki mikään pohjanoteeraus ole, mutta sinne keskinkertaisuuden harmaaseen massaan tämä auttamatta hukkuu. Potentiaalia bändissä kuitenkin on, joten toivottavasti parempaa on luvassa jatkossa.