Julkaistu: 12.05.2004
Arvostelija: Jari Jokirinne
S-Curve
Vasta 16-vuotias Joss Stone on debyyttilevynsä tiimoilta herättänyt paljon innostunutta kuhinaa. Kysymykset tyyliin ”Kuinka ihmeessä valkoinen teinityttö voi kuullostaa näin aidolta soulilta?” ovat olleet Jossin tapauksessa enemmän kuin yleisiä. Yksiselitteistä vastausta tuskin on, mutta täytyy muistaa ettei kunnia lankea yksin neitokaisen harteille. Stonen taustalle koottu yhtye koostuu nimittäin useista 60-70-lukujen huippumuusikoista, joiden luomien pohjien päällä Jossin on hyvä esitellä taitojaan. Ja kyllähän ne taidot ovat kiistattoman kovat. Joss Stone ei ole pelkästään taitava äänenkäyttäjä, vaan hänen ilmaisustaan löytyy valtavasti purkautumatonta seksuaalista energiaa ja aitoa lihallisuutta, joka nykypäivän kliinisiltä r’n’b-laulajilta puuttuu. Kollegojensa tavoin Stonen ei tarvitse korostaa itseään riisumalla vaatteitaan, riittää kun hän sulkee silmänsä ja antaa äänen valua ulos.
Joss Stone on kiistatta ilmiö, mutta The Soul Sessions jää levynä vielä varsin keskinkertaiseksi teokseksi. Hyvien kappalevalintojen ja virkistävien vierailijoiden (mm. modernin soulin ykkösnimi Angie Stone ja The Rootsin ?uestlove) avulla levy pysyy hyvin pinnalla, mutta todellinen punainen lanka siltä on hukkunut. Stonen huikeiden taitojen lakattua hämmästyttämästä The Soul Sessionsin selvin miinuspuoli selviää. Levyssä haisee vahvasti tilausprojektin ilkeä katku, jota edes taito ja sielukkuus eivät kokonaisuudessaan peitä. En tiedä kuinka voimakkaasti levy-yhtiön intressit ovat levyn tekoon vaikuttaneet, mutta aivan pyytettömään hyväntekeväisyyteen tuskin kukaan uskoo. Myöntäkää pois, Angie Stonen, Macy Gray, Lauryn Hillin ja Erykah Badun vanavedessä on tilausta valkoiselle tytölle joka tekee ns. eminemit ja lopullisesti kääntää amerikan karvalakkikansan syvät rivit taaksensa. Esimerkki oli hieman kärjistetty, mutta pointti tuli todennäköisesti esille.
