Maverick

Kill Bill -leffat ovat useiden eri tyylien sekamelskasta voimansa ottavia elokuvia, joissa musiikilla on Quentin Tarantinolle ominaisesti merkittävä rooli kuvallisen ilmaisun tukena. Tarantino on siviilissä todellinen musiikkifriikki ja hänen monipuolinen tuntemuksensa on taannut sen että soundtrackit ovat nousseet lähes yhtä odotetuiksi tapauksiksi kuin itse elokuvat.

Kill Bill -kakkosen ääniraita eroaa siinä mielessä esim. Pulp Fictionista ja Reservoir Dogsista, että se suorastaan vaatii elokuvan näkemisen. Tarantino ei ole valinnut levylle montaakaan perinteistä popkappaletta, vaan tilan ovat vallanneet pitkät ja jylhät instrumentaatiot ja ainakin etäisesti etniseltä haiskahtavat sävelmät. Toki Tarantinon puolustukseksi on sanottava, että näistäkin epätodennäköisistä ”hiteistä” hän on jostain ihmeestä onnistunut löytämään kaikkein koukukkaimmat ja helpoimmin lähestyttävät sävellykset. Legendaarisen Ennio Morriconen käyttämistä useammassakin kohtauksessa voisi kritisoida varman päälle pelaamisena, mutta allekirjoittaneen kaltaiselle Morricone -fanille se on vain mannaa. Mm. Il Mercenerio -elokuvasta (1968) tuttu L’ Arena sopii myös Kill Bill -kakkoseen loistavasti.

Tarantino on tyylilleen uskollisesti ympännyt musiikin sekaan otteita elokuvan dialogista. Osa niistä on aina tuntunut väkisin päälleliimatuilta, aivan kuin Tarantinolla olisi pakonomainen tarve tuoda omaa tekstiään esiin myös toisenlaisessa kontekstissa. Tällä kertaa dialogi on jätetty muutamaan, mutta sitäkin laadukkaampaan pätkään. Erityisen herkullinen on Billiä esittävän David Carradinen luennointi viiden pisteen sydämenräjäytystekniikasta, joka lopulta koituu myös….(no, jätetään kertomatta).

Pop-osastolta löytyy kaksi kovaa täkyä. Shivareen upea Goodnight Moon ja Luis Bacalovin Summertime Killer ovat ehdottomasti tsekkaamisen arvoisia kappaleita. Ainoa todellinen hutilyönti levyllä on Sex Pistols -manageri Malcolm McLarenin väsynyt luenta The Zombiesin klassisesta She’s Not Therestä. No, eipä se Tarantinokaan erehtymätön ole.