Ranch

Tämähän on jo todettu useasti; "Mannhai on aiemmin tunnettu armottomana stoner -jyränä, mutta The Exploderilla bändi on onnistunut laajentamaan skaalaansa myös astetta kevyempää ilmaisua kohti." Itseäni tämä suuntaus tottakai miellyttää, sillä onhan tuo vanhempi osasto ollut aina hieman liian tuhtia pörinää meikäläisen kaltaiselle metalli-vieroksujalle.

Mitään isoa remonttia ei Mannhai ole kuitenkaan läpikäynyt. Yhtyeen ulosanti on yhä timmiin muotoon puettua rokinräimettä, jossa SG-humbuukkerien, Marshall -stäkkien ja Big Muffin pyhällä kolmiyhteisyydellä laitetaan lahkeet lepattamaan. Eikä pelkästään äänenvoimakkuudella, sillä Mannhain soitossa on tämän tyylilajin bändiksi hämmästyttävän paljon groovea. Mukaan on ilokseni hiipinyt myös reilu annos tuota paljon parjattua ”tsykedeliaa”, siis suomeksi käänettynä jamittelupohjaisia väliosia ja pientä hämyilyä, joka Mannhain tapauksessa ei ole itsetarkoituksellista egon kiillotusta, vaan selkeää dynamiikan lakien ymmärtämistä.

Parhaat esimerkit Mannhain ”uudesta” linjasta ovat eniten radiosoittoa saaneet Broken Chairs ja Rock To The Top. Biiseistä ensimmäinen osoittaa Mannhain monipuolisuuden bändinä; 70-lukuisesti hengittävän herkistelyn jälkeen bändi lyö kertsissä ison jyrävaiheen silmään, kun taas jälkimmäisessä se näyttää hallitsevansa suvereenisti myös Hellacopters -henkisen bailurokin.

The Exploder on niin vahva näyttö oman tyylinsä löytäneeltä bändiltä, että siitä on vaikea eritellä mitään heikkoja osa-alueita. Kun sekä soitto-, biisinteko – kuin tuotantopuolikin ovat näin mainiosti hanskassa, ei auta kuin kumartaa Mannhain suuntaan. Neljä tähteä ja papukaijamerkki kaupan päälle.