Vaikuttajat: Kari Heikonen - Mr. Bad Vugum ja paljon muuta

Kari Heikonen on viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt jälkiä itsestään suomalaisiin kulttuuri- ja taidepiireihin useammassa roolissa. Näkyvin, tai ehkä kuuluvin hänen harrastuksistaan on levyjen julkaiseminen. Siinä sivussa on tullut käännettyä sarjakuvia ja esiinnyttyä mm. Roskilden päälavalla. Kuiskitaanpa kaupungilla että mies olisi kova pala myös pöytälätkässä ja Subbuteossa, mutta nämä seikat ovat niin toisarvoisia ettei niille riittänyt sijaa, kun intohimoisesti julkaisemaansa musiikkiin suhtautuvaa miestä jututettiin Desibeli.netin Vaikuttajat-sarjaan.

Heikonen oli yksi niistä kolmesta oululaisesta opiskelijanuorukaisesta, jotka 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla päättivät perustaa levy-yhtiön julkaistakseen Radiopuhelimien musiikkia. Syntyi Bad Vugum, joka nopeasti alkoi julkaista myös muiden yhtyeiden äänitteitä. Yhtiön kohtuullisen laajasta, yli sata julkaisua sisältävästä katalogista löytää niin Faff-Beyn ja Death Tripin kuin Jolly Jumpersin, Paskan ja Aavikon kaltaisia tekijöitä. 90-luvulla Vugum nousikin julkaisuillaan melko arvostettuun asemaan suomalaisen vaihtoehtomusiikin kuluttajien parissa. Vuosikymmenen loppupuolella perustajien sukset menivät kuitenkin ristiin, ja alkuperäinen kolmikko hajaantui.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Heikonen muutti Oulusta Helsinkiin ja pari vuotta myöhemmin hän osti koko Bad Vugumin itselleen. Nykyisin kaikki uusi musiikki ilmestyy Vugumin alamerkillä BV² Produktions, alkuperäisen keskittyessä lähinnä uusintajulkaisuihin.

Vugumin alku oli siis kuin minkä tahansa pienen levy-yhtiön, joka perustetaan julkaisemaan jonkun jäsenensä musiikkia. Melko nopeasti ryhdyttiin julkaisemaan muidenkin musiikkia, mutta vain jos se sopi yhteen julkaisijan oman maun kanssa.

- Jos kukaan ei tajunnut julkaista jotain meidän mielestä älyttömän hyvää bändiä, on se täytynyt julkaista riippumatta siitä pitääkö kukaan muu sitä hyvänä. Suurin ero meidän ja muiden välillä on kuitenkin aina ollut se, että vaikka tässä on kyse harrastustoiminnasta, ei sillä ole ollut mitään väliä ovatko ne joiden levyjä me julkaistaan hyviä tyyppejä. Kusipäätkin voi tehdä suurta taidetta ja jonkun täytyy sekin julkaista, jos ei muuta konstia löydy. Ei ahdista pätkääkään jos en tule jonkun kanssa toimeen tai jos artisti julkisesti haukkuu levy-yhtiötään, se on ihan vettä hanhen niskaan.

- Jos ajattelisi niin, että kaikki julkaisisi vain kivojen kavereiden levyjä, sellaiset mestariteokset kuin Liimanarinan levyt jäisi kokonaan julkaisematta, Heikonen naureskelee.

Omilla ehdoilla toimiminen on sekä taannut täysin omaehtoisen julkaisupolitiikan että maineen vaikeata tai ainakin haastavaa musiikkia julkaisevana yhtiönä. Tämä piirre leimaa julkaisuja edelleen, vaikka on seassa aina ollut suoraviivaisempaakin tavaraa.

- Päinvastoin kuin nykyään, ei vanhan Vugumin aikana sentään mitään freemusaa kuitenkaan julkaistu ja onhan joku Death Trip verrattuna vaikka Hotguitarsiin tai Kontacktoon aika peruskamaa, vaikka se aikanaan on ollut suomalaiselle vaihtoehtomusiikille tärkeitä kehitysaskeleita. Se mikä on nykyisin pursunut BV²:een on osaltaan mennyt vielä pidemmälle kuin mikään aiempi.

Musiikillisesti on Heikosen mukaan siirrytty jatkuvasti kohti haastavampaa – ja heikommin kaupaksi menevää – suuntaa. Tärkein peruste levyn julkaisemiselle on kuitenkin yhä yksinomaan oma maku.

- Kahden vuosikymmenen aikana on tullut kieltäydyttyä varmoista undergroundskenen myyntisuosikeista, vaikka olisi tiedetty että ne myisivät enemmän kuin yksikään omista riskijulkaisuista. Ei vaan halua liata käsiään sellaiseen, jonka takana ei voi täysin seistä. Ja koko ajan oma maku menee kauemmas siitä mikä menee kaupaksi edes undergroundpiireissä. Eli eihän tätä edes voi perustella muulla kuin sillä, että tekee just sitä mitä huvittaa.

Heikosen maku on muuttunut parissa vuosikymmenessä jonkin verran, ja samalla vaihtoehtomusiikin kenttä on muuttunut radikaalisti. Radiopuhelimista tai CMX:stä on kohtuullisesti matkaa Astro Can Caravaniin tai Kaucakseen.

- 80-luvun lopulla oli helppoa, kun kukaan ei tajunnut julkaista CMX:ää. Se oli looginen askel meille, etenkin kun ne oli niin suuria innovaattoreita sieltä hardcoren pohjalta ponnistavina. Mutta sekin oli paljolti oman aikansa tuote, ja vaikka se oli tarpeellinen kehitysaskel suomalaisessa vaihtoehtomusiikin historiassa, on se myös vanhentunut todella paljon nopeammin kuin monet muut. Nykyään ei samantyylisillä konsteilla saisi omia korviaan tyydytettyä. Hotguitars tai Astro Can Caravanin ensimmäinen levy ovat paljon edistyksellisempiä kuin moni Vugumin alkuvuosien julkaisu muutenkaan, eli siinä mielessä on menty koko ajan kauemmas ja kauemmas eikä voi totuuden nimissä odottaa että edes undergroundin yleisöllä venyy maku enää yhtä pitkälle.

2000-luvulla BV² on kuitenkin julkaissut myös levyjä, jotka ovat herättäneet mielenkiintoa perinteisen Vugum-yleisönkin ulkopuolella. Esimerkiksi Cleaning Women on esiintynyt lukuisilla elokuvafestareilla säestäen eri elokuvia. Mm. reilu vuosi sitten säestys Jakov Protazanovin Aelita-elokuvaan veti Bio Rexin ääriään myöten täyteen, mikä lienee jonkin verran enemmän kuin keskivertokeikalle tulee ihmisiä. Lähes kaksituntinen kokemus oli ainakin allekirjoittaneelle yksi hienoimpia musiikkielämyksiä koskaan.

- Venäjän-keikoilla joku Šostakovitš-tutkija oli ollut niin otettu säestyksestä Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin, että se oli mennyt esityksen jälkeen kehumaan bändiä ja todennut että Cleaning Womenin versio sopii elokuvaan paremmin kuin alkuperäinen. Yhtye on kiertänyt Venäjällä ja molemmat levytkin on julkaistu erikseen siellä. Vaikka levymyynnin seuranta rajan takana on mahdotonta, on tärkeintä että musiikki leviää.

Suomalaisia musiikin ystäviä on hemmoteltu BV²:n toimesta myös yhdysvaltalaisen Dirty Projectorsin minialbumilla. Highlights from the Getty Addressin kuorossakin laulava Vuk opiskeli DP-nokkamies Dave Longstrethin kanssa samaan aikaan Yalen yliopistossa ja sattumalta nuorten musiikilliset mielenkiinnot kohtasivat siinä määrin, että Longstreth tarjosi kappaleitaan Suomeen. Tuolloin levyä ei ollut julkaistu vielä missään, mutta neuvottelujen venyessä Suomen päässä ehti albumi kokonaisuudessaan ilmestyä Yhdysvalloissa ennen Heikosen julkaisemaa minialbumia. Se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma.

- Tässä maassa tuollaisen musiikin myynnit ovat pakostakin pieniä, joten tärkeintä oli vain saada sanalla sanoen sikaloistava levy julkaistua. Ja jos ei tähän maahan siitä mitään jälkeä jäänytkään, pääsi vajaan parin vuoden viiveellä yhtyeen keikalle Helsingissä. Oli varmaan helpompi tarjota sitäkin yhtyettä tänne perukoille kun oli levy alla. Se oli sitä aikaa, kun Artemi ja kumppanit olivat jo hetken ehtineet panostamaan keikkojen järjestämiseen. Kun on pokkaa ja taloudelliset mahdollisuudet ottaa riskejä, on kokonaissaldona aina taiteen kokonaisvaltainen voitto, vaikka muutama huti tulisikin.

Samaa voisi sanoa myös Vugumista ja BV²:sta. Vaikka taloudelliset mahdollisuudet toimintaan ovat pienehköt, on Heikosella ainakin riittänyt pokkaa tehdä asioita ilman mitään takeita taloudellisesta menestymisestä tai edes omilleen pääsystä. BV²:n katalogin silmiinpistävin piirre onkin Heikosen itsensä kääntämä, tekstaama ja julkaisema sarjakuva-albumi. Daniel Clowesin Ghost World näki suomennettuna päivänvalon vuonna 2002, koska Suomessa ei vuosituhannen vaihteen aikoihin useampaan vuoteen kukaan perinteinen sarjakuvajulkaisija uskaltanut ottaa riskejä käännössarjakuvien suhteen. Vannoutuneena sarjakuvafriikkinä Heikonen päätti tehdä asialle jotain, ja hän opettelikin kirjanjulkaisun nollasta, hankki lisenssit ja painatti albumin.

- Siitä sai niin hirveät sävärit, että ei ollut uuden loistolevyn julkaisun suhteen ollut yhtä tyydyttynyttä fiilistä kuin silloin kun sai tuhat Ghost Worldia painosta ja joutui keksimään miten ne saisi myytyäkin. Se tuntui niin hyvältä, että olin jo päättänyt mitä ryhdyn seuraavaksi julkaisemaan, mutta tämä Helsingin asumisen hintataso ja siitä johtuvat päivätyövaatimukset alkoi vaikuttaa niin, ettei missään välissä saanut käännettyä tarpeeksi pitkälle seuraavia projekteja. Nyt se sitten odottaa seuraavaa helpompaa hetkeä jolloin pääsisi jatkamaan sarjakuvajulkaisua. Ei se hirveästi leiville lyönyt, mutta pystyi todistamaan ettei jää tappiolle vaikka ensimmäisenä moneen vuoteen sillä alalla riskijulkaisun tekikin. Parasta oli, että kun ikään kuin kustannusskenen ulkopuolelta oli näyttänyt mistä kana pissii, alkoi isot ja pienet kustantamot heti seuraavana vuonna ottaa kiitettävästi riskejä käännössarjakuvien valikoinnissa. Helvetin hyvä että näin tapahtui; ei tarvitse itse myös sille puolelle revetä.

BV²-nimen alla on julkaistu 14 levyä, joista osa on ep-levyjä tai minialbumeja. Se ei seitsemässä vuodessa ole kovin paljon, etenkään verrattuna Vugumin hurjimpiin julkaisuvuosiin, jolloin saattoi tulla 4-6 pitkäsoittoa ja saman verran ep-levyjä yhden vuoden aikana. Helsinkiin muutto on tuonut mukanaan arjen nurjan puolen: korkean vuokratason takia on pakko käydä päivätöissä. Tiheä julkaisutahti verotti kuitenkin aikoinaan myös uskollisimpienkin fanien lompakoiden venymiskykyä.

- Siinä kärsi jokaisen samassa syssyssä julkaistun levyn myyntimäärät. Kun uskollisimmatkin ostajat joutuivat valitsemaan ilmestyneistä levyistä vain kaikkein kiinnostavimmat, huomasi että tyrkyttämistä voisi ehkä hieman rajoittaa.

Tyrkyttämisestä BV²:ta ei ainakaan voi syyttää, mutta uskollisia faneja silläkin on vaikka etenkin Vugumin logo monelle 90-luvulla näyttäytyi laadun tai ainakin mielenkiintoisen materiaalin takeena.

- Meidänkin mielestä, vaikka en usko, että oli kovinkaan paljon niin vannoutuneita, jotka ostivat sekä Mengeleä että Generatorsia, joka oli meidän kevyin projekti ja 80-luvun lopulla meille tullessaan silti punkeinta funkkia mitä maasta löytyi. Vaikka ei ollut takeita että se edes menisi läpi ankaran musiikin yleisölle, oli julkaiseminen selvää, koska me tykättiin siitä. Ja kuinka ollakaan, se oli musiikkimedialle paljon helpompi käsiteltävä eikä sentään mennyt aina tappiolle, kun sitä oli toimittajien helppo ja kiva soittaa radiossa ja tehdä haastatteluja. 90-luvun alussa oltiin jo itsekin sitä mieltä, että meillä on kaikki Suomen parhaat orkesterit samassa tallissa, eikä se tietenkään ollut mikään terve tilanne. Silloin vastaavaan tilanteeseen pääseminen oli paljon helpompaa kuin nykyisin, koska ihan vitun kovia orkestereita ei koko maassa ollut niin paljon kuin nykyisin, kun kehitys on edennyt ja varsinkin eri ääriskenet omissa lajeissaan on kehittynyt niin pitkälle, ettei mitenkään yksi lafka pysty enää käsittelemään sellaista määrää. Samalla oma maku on luisunut koko ajan vaan kauemmas ja kauemmas ja kaikenlaisten bändien määrä on yksinkertaisesti lisääntynyt niin paljon, ettei ole enää yhtä helppoa saada oman yhtiön ääribändeille median näkyvyyttä.

Medianäkyvyyden ei kuvittelisi olevan niin merkittävä tekijä yhtiölle, jonka julkaisupolitiikka ei millään tavalla ole riippuvainen oletettavista myynneistä.

- On se edellytys, koska musiikkia ei oikein muuten saa esille. Vaikka lehdet ja radio eivät enää olekaan niin määräävässä asemassa kuin ennen, ei oikein sähköiseltäkään puolelta löydy mediaa joka olisi valmis käsittelemään yhtä antaumuksella kaikkea sitä, mitä julkaisee. Jossain vaiheessa tulee raja vastaan, eivätkä ne jotka mielellään käsittelevät tavaraa helpommasta päästä kuten Cleaning Womenia paljon Phuzysta tai Kontacktosta kiinnostu.

Viimeisen parin vuosikymmenen tekniset kehitykset mahdollistavat levyjen äänittämisen ilman kalliita studioita ja ne voi myös periaatteessa kuka tahansa prässätä ja julkaista. Tarvitaanko levy-yhtiöitä enää samassa mielessä kuin ennen?

- Ei siinä mielessä, ja näkeehän sen julkaisujen räjähtäneessä määrässäkin. Siinäkin on hyvät ja huonot puolensa. Sellaiseen tilanteeseen ei enää voi päätyä kuin silloin, kun muita julkaisijoita ei tietynlaiselle tavaralle ollut, ja me kolme pystymetsän kaveria alettiin haalia julkaistavaa.

Demoja tulee vanhemmallekin yhtiölle edelleen kiitettävän paljon, vaikka monet yhtyeet edelleen näyttävät katsovan maan levy-yhtiöt Teoston listasta ja lähettävän demon kaikille. Vaikka demoista useimmiten kuulee parinkymmenen sekunnin jälkeen kannattaako kuuntelua jatkaa, on niiden vähentyminen positiivista, koska demopinon karsiminen ei suoranaisesti aina jaksa innostaa. On niistä kuitenkin ollut iloakin, kun kolme työtöntä on kokoontunut lähettelemään levytilauksia.

- Samalla levyjä pakkaillessa tuli pienennettyä demokasaa. Pystyi tarkemmin kuuntelemaan, että "onpas jumalauta tullut ränttätänttäklassikko taas, eipä heitetä roskiin vaan naureskellaan kaljotellessa vielä viidenkin vuoden kuluttua". Nykyään menee huumoridemot ohi, kun ei jaksa vapaa-ajalla keskittyä.

Heikonen on ollut mukana julkaisemassa yli 60 artistin tai yhtyeen levyä, joten mukaan mahtuu suuri määrä muusikkoja joilla on myöhempiä projekteja. On luonnollista että monet näistä tarjoavat demojaan myös hänelle.

- Tätä kautta tulee julkaistua samoilta tyypeiltä uusia projekteja, vaikka niiltäkin kelpaa vain murto-osa. En luota automaattisesti siihen, että kukaan pystyy tekemään täysin minun korvia miellyttävää tavaraa joka ikinen kerta, joten täytyy aina kuulla jotain etukäteen, etenkin jos pitää studioita ruveta maksamaan.

Aiemmassa Vaikuttajat -jutussa Arwi Lind naureskeli tiettyjen porilaisten aktiivisuutta, ja osansa tästä on saanut myös Heikonen. Jussi Lehtisalon Circle äänitti ensimmäiset levynsä Vugumille ja on muuan Rättökin nähty Vugumin julkaisemilla levyillä. Puheeksi tuleekin suomalaisen kaunokirjallisuuden ansioitunut riskinotto, myöhemmin keväällä julkaistava Rätön satukirja, sekä kirjan (ja useamman nykybändin) taustalta löytyvä monitaituri.

- Ghost Worldin jälkeen sain Rätöltä nähtäväksi kokonaisen sarjakuva-albumin. Se mies tekee ihan mitä vaan! Sillähän oli vuosia sitten oma teatteriprojektikin, tämä perseooppera, josta Fonal julkaisi levynkin (toim. huom. Teatteri Moderni Kanuuna: Oopperse Le Feti Le Grande Anaale). Siinä on kyllä Lehtisalo täysin oikeassa, että jos jollekin, niin Mika Rätölle pitäisi antaa kaikkien alojen jatkuva apuraha ettei sen tarvitsisi tehdä mitään muuta.

Circle oli eittämättä yksi Vugumin kovimmista bändeistä. Nykyisin yhtye julkaisee levynsä Lehtisalon oman Ektro-merkin kautta. Ei ole lainkaan tavatonta, että Vugumilta tai BV²:lta on siirrytty uusille yhtiöille tai esimerkin innoittamana perustettu oma. Mm. CMX, Aavikko ja Kaucas sekä Kometa ovat tehneet näin. Vugumia voisikin pitää jonkinlaisena ponnahduslautana muihin ympyröihin, ellei sen perusperiaate olla julkaisematta materiaalia joka ei täydellisesti tyydyttäisi julkaisijan korvia estäisi sitä. Silti on tiedusteltava, harmittaako artistien muualle siirtyminen.

- Ei varsinaisesti. Onhan sitä aina itsekin tyytyväinen, jos joku hyvä bändi pääsee urallaan eteenpäin, tai edes omasta mielestään sitä. Usein on käynyt myös niin, ettei entisen suosikkibändin uusi matsku olisi muutenkaan osunut enää täydellisesti juuri omaan makuun. Jo Faff-Beylle kävi näin Poko-diilin myötä, ja vaikka CMX:stäkin muka taisteltiin parannetuin sopimusehdoin, seuraavat levyt osoittivat, että kaikki osapuolet saattoivat olla tilanteeseen tyytyväisiä. Toisaalta taas esimerkiksi Aavikon Spinefarm-levy taitaa olla vielä debyyttiäkin kovempi!

- Mutta kyllä minä ymmärrän helvetin hyvin, jos vuosien tahkoamisen jälkeen mikä hyvänsä bändi haluaa edes pikkuvarpaalla kokeilla ja antaa vähän suuremmalle yleisölle mahdollisuuden tarttua materiaaliinsa tai etsiä sellaista julkaisijaa, jossa edes joku tekee kokopäiväisesti hommia heidän eteensä. Se on äärimmäisen järkevä veto miltä tahansa julkaisevalta bändiltä, että on edes joku ammattilainen hoitamassa hommia. Vaikka olisi kuinka 20 vuotta julkaistu levyjä, mutta ei koskaan täyspäiväisesti, niin eihän se paras tilanne ole. Siksi onkin jo tottunut, että jos ei jotain joku muu älyä julkaista, niin julkaistaan sitten edes harrastepohjalta.

Heikosen tiukat kriteerit ovat kuitenkin monessa suhteessa kuulijan onni. Esimerkiksi ilman sitä cdr-levyä, joka hieman erikoisemman episodin jälkeen ajautui hänen haltuunsa, ei meillä välttämättä olisi tänä päivänä mahdollisuutta nauttia niinkin hienosta musiikista kuin siitä mitä esimerkiksi Laineen Kasperi tekee. Jollain keikalla 2000-luvun alussa Heikonen ajautui väittelyyn jonkun aidon hiphopin perään kuuluttaneen henkilön kanssa. Ilmeisesti juuri oikeanlaisten ulkomaisten hiphopnimien mainitseminen johti siihen, että Heikonen lähti paikalta silloin tuntemattoman Kasperin yhteystietojen kanssa. Myöhemmin hän sai Kaucakselta sokkona pyytämiään näytteitä.

- Järkihän siinä lähti. Kaucas oli erittäin suuri tyytyväisyyden aiheuttaja. Hitto, itse on tullut kuunneltua hiphopia Public Enemyn ensimmäisestä levystä lähtien, mutta näin kauan joutui odottamaan, että Suomenkin kokoisesta maasta tulee kamaa, jota edes kaukaisesti kiinnostaisi julkaista. Ja sitten jumalauta pääsee täysin hoppiskenen ulkopuolelta näyttämään missä kehitys oikeasti menee. Jumalauta se tuntui hienolta. Molemmat Kasperin soololevytkin on helvetin hienoja ja Aztran soolo myös, joten jos pojat pitävät yllä samaa tasoa sooloillaan, ei Kaucasta enää kai periaatteessa edes tarvittaisi.

Saastaa suusta on suomalaiselle hiphopille merkittävä julkaisu, vaikka sen merkitys ei kaikille ole vielä auennutkaan. Jatkossakin toivottavasti pääsee nauttimaan yhtä tinkimättömän linjan hedelmistä. Tälläkin hetkellä Heikosella on koukkunsa vetämässä ja suunnitteilla on ep:n julkaisu The Lariots-nimisen yhtyeen kanssa.

- Eittämättä Suomen kovin garage-orkesteri. On käynyt jo äänittämässäkin ja nyt vaan katsotaan saadaanko homma natsaamaan. Siellä on periaatteessa jo ep:llisen verran erittäin kovaa tavaraa tulossa. Hassua, ettei se ole mitään avantgardea, vaan ihan jumalauta garagetykitystä niin smoothilla ja villillä otteella yhtäaikaa, että oli taas pakko palata sille puolelle. Vaikka ei ikinä tekisi mitään sellaisia "jatketaan vaikka hampaat irvessä" -lupauksia, niin niin kauan kuin eteen tulee niin saatanan kovaa tavaraa, että on pakko julkaista jos ei kukaan muukaan tajua, niin miksipä ei.

Tärkeintä on, että joku julkaisee ne parhaat levyt ja musiikki löytää tiensä ihmisten luo. Nykypäivänä, kun julkaiseminen on helppoa, on bändille ainakin pieni etu jos se pystyy houkuttelemaan julkaisijakseen jonkun jolla on jo hieman nimeä, etenkin jos bändillä itsellään ei sitä ole. Mutta samalla kun Heikosen maku siirtyy kauemmas ja kauemmas siitä mitä se on ollut, saattaa syntyä tilanne, jossa hän tulevaisuudessa julkaisee levyjä, jotka kiinnostavat vain häntä itseään ja artistia.

- Se on hyvin mahdollista. Mutta periaatteessa kun ottaa mitä tahansa julkaistavakseen, uskoo että jossain täytyy olla tarpeeksi ostavaa yleisöä, jotka tajuavat sen päälle jos kerran minäkin, jottei homma jää miinukselle. Tilannetta tietysti helpottaa, kun ei nykyisin joudu läheskään yhtä monesta julkaisusta maksamaan kallista studiota, eli on riskittömämpää julkaista melkein mitä tahansa. Vaara on toki yhä olemassa, mutta ei sekään haittaa. Jos jotkut bändit ovat niin vitun hyviä etteivät ne saa levyjä julkaistua muuten kuin meikäläisen kautta, niin tervetuloa vaan. Mutta sitten täytyy olla just meikäläistä miellyttävää. Ei tässä pysty mitenkään reilu olemaan.

Teksti: Jani Ekblom, kuvat: Bad Vugum ja Desibeli.net