Pienet

Pienet II – Helmikuu 2010

18.02.2010

Amendfoil: Act Of Grace

Äetsän villeistä metsiköistä ponnistavan Amendfoilin kolmas omakustanne alkaa varsin lupaavasti. Hieman goottihenkisillä kitaramelodioilla käynnistyvä Lotus kasvaa komeasti kohti ärjympiä tunnelmia ja on muutenkin varsin passeli sävellys. Kyseisessä biisissä selkeänä hohtanut punainen lanka kuitenkin kaikkoaa kummasti loppulevyn ajaksi. Rujomman riffittelyn, mutkikkaiden rakenteiden ja uljaiden kertosäkeiden voimaan luottavat biisit eivät nouse aloitusraidan tasolle vaan sortuvat liialliseen kikkailuun ja toisaalta samalla toistavat toinen toistaan. Seassa on toki hyviäkin ideoita, mutta ne eksyvät jonnekin riffimyllerryksen syvyyksiin.

Amendfoilin ilmaisussa sinänsä ei ole juuri moitittavaa, bändi osaa liikkua jouhevasti tunnelmasta toiseen ja laulaja-kitaristi Lassi Mäki-Kalan ääni taipuu samaan malliin puhtaasta laulusta syvempään mylvintään. Biisimateriaali vain jää avausraitaa lukuunottamatta liian hailakaksi, mitä varsinkin rumpujen osalta liiankin kirurgisesti hinkatut soundit eivät yhtään helpota. Bändille kuitenkin pisteet edustuskelpoisista - musiikkityyliin nähden ehkä liiankin rock-henkisistä - kansista ja terveen kunnianhimoisesta asenteesta, mikä varsinkin saatteen suorapuheisuudessa painottuu. Nyt kun miekkoset vielä saavat biisinsä potkimaan niin sävellysten kuin soundienkin puolesta kunnolla, alkaa paketti olla valmis.

Aleksi Leskinen

chILL: In Your Spine
Twisted Entertainment

Tallenteen kaksi kappaletta luovat kuvaa orkesterista, joka on vuosien saatossa nauttinut niin 90-luvun, kuin alkaneen vuosituhannenkin raskaasta angstista. Grungen alavireisyys yhdistyy chILLin mäiskinnässä elähtäneisiin nu metal -hyppelyihin, mutta myös kokeellisempaan ja brutaalimpaan raivo-osastoon. Etenkin Rotten Apples osoittaa yhtyeeltä löytyvän virkistävän sekopäistä näkemystä tempaista rauhassa kehitelty kappale odottamattomiin suuntiin. Poukkoilusta nousee etäisesti mieleen Stam1na, mutta chILL tykittää huomattavasti jenkkiläisemmällä otteella aina Jouni Rantasen vilpittömän honottavaa laulantaa myöten. Toisaalta myös rääkyminen käy Rantaselta melko uskottavasti. In Your Spinen biiseistä jää silti käteen tietty alisuorittamisen vaikutelma. Edellytyksiä kun tuntuisi löytyvän paljon parempaankin.

Antti Hurskainen

Drown In Hate: El Fucking Classico

Drown In Hate on viimein irrottautumassa selvimmistä Pantera-kytköksistä, vaikka uusin demo jatkaakin tyylillisesti vanhoilla urilla. Neljän kappaleen annos metallia on silti aiempaa monisyisempi, vaikka tuhruiset soundit antavatkin tasoitusta muille. Asennemetallointiin on saatu nyt lisää sävyjä, kun vanhemman thrashin ja uudemman deathin laajoilta saloilta on omaksuttu uusia tuulia.

Etenkin toisena soiva Bonebreaker yllättää pariin otteeseen käännöksillään. Biisin viimeisen 50 sekunnin raivoaalto iskee kerta toisensa jälkeen kuin halko päähän. Menneisyydelle selkeästi kumartava Driven by Pain (Bang Your Head Against the Radiator) rakentuu sekin parille rikollisen tarttuvalle koukulle. El Fucking Classico esittelee yllättävän monia uusia puolia orkesterista, joka elää tällä hetkellä jonkin sortin muutoskautta. Lupaavaa ja voimallista, joten pidetään antennit herkkinä orkesterin suuntaan.

Mika Roth

Edward: A Life To Be Unreal

Puoliraskasta poprockia jo muutaman vuoden veivannut Edward pohjustaa tulevaa debyyttipitkäsoittoaan kahden kappaleen promolla. Näistä nimibiisi A Life To Be Unreal on onnistuneempi tapaus liipaten läheltä HIM:in keskitempoisia hetkiä. Ville Valon biisinkirjoitus- / karismatasolle bändi ei kuitenkaan yllä jumittuen kaikessa kliinisyydessään ja ammattimaisuudessaan samantekevyyteen. Etenkin avausta seuraava Try To Make It Last luo mielikuvan jonkinlaisesta pitkätukkaisesta Poets Of The Fallista. Siinä missä Edwardin tulisi tehdä kohderyhmäänsä vaikutus musertavan tunteellisilla ja tarttuvilla melodioilla, esittäytyy orkesteri jonkinlaisena musiikillisena vastineena isältä lainatulle farmariautolle. Edward on luotettava kyyti treffeiltä kotiin, jossa se kovin äkkiä unohtuu kun kuulokkeissa soi taas 30 Seconds To Mars.

Antti Hurskainen

Ground Frame: Origin

Etelä-Pohjalainen Ground Frame viskoo progressiivisesti polveilevaa mutta loppujen lopuksi myös (metalliksi) melkoisen poppista alternativemetallia kolmen biisin verran tällä esikoisdemollaan. Tämän demon jälkeen on ainakin saatteen mukaan tapahtunut jo paljon – kokoonpanomuutoksista keikkakokemuksiin ja uusiin studiokeikkoihin. Mennäänpä nyt silti askel kerrallaan ja ruoditaan ensin tämä kiekko.

Viisikon tekniikassa ei ole juurikaan moittimista – yhtye osaa yhtä lailla luoda juoksevasti synkän tiiviin tunnelman kuin antaa samaan aikaan tilaa laulun suoraviivaisen kantavalle mutta vaivihkaa ”kiemurtelevalle” iskevyydelle. Radioon asti yltänyt kakkosraita Threshold yhdistää melkoisen mainiosti sahaavan metallisärön ja suomalaiskansallisen haikeuden, joka tällä tapetilla onnistuu nousemaan nimenomaan tyylikkääksi ja hetkittäin jopa koskettavaksi melankoliaksi turhanaikaisen voihkeen ja valituksen sijaan. Raskaimman kaavan rakastajille Ground Frame on taatusti ihan liian ”HIMiä” tai jotain muuta naisten siirappia, mutta samalla bändi onnistuu välttämään metallimaailman pahimmat sudenkuopat – tylsän bulkkirankistelun ja yksitoikkoisen perusteettoman teknisen kikkailun. Näin hevin luvatussa maassa tällaiselle popmetallille voisi luvata jopa listamenestystä, mikäli noususuhdanne jatkuu myös biisikynässä. Demoksi oikein lupaava.

Ilkka Valpasvuo

Hangman: Demo 09

Vaasalainen Hangman uskoo lujasti perinteisen heavy metalin kaiken voittavaan voimaan. Esikuvien seasta löytynevät ne tutut ironmaidenit, helloweenit sekä michaelschenkerit, mikä ei tietenkään ole huono asia. Demon neljällä kappaleella orkesteri kertaa tyylisuunnan kuvioita antaumuksella, mutta lopputulosta vaivaa silti pieni falskius. Biisien tempo pysyy vinhana, mutta kappaleet kaipaisivat pientä lisäpotkua, tai ainakin paria pikku yllätystä. Tilannetta ei ainakaan helpota vaatimaton soundimaailma, joka ei tosin selitä kaikkea. Positiivisia asioita listatessa on mainittava mainiot palkeet omaava vokalisti, toisena kuultava The Book of Rhymes, jolla bändin soitto rullaa mallikkaasti, sekä yleisesti selvä omistautuminen asialle. Isolla sydämellä päästään pitkälle, mutta sitä ennen perusasiat olisi saatava kuntoon.

Mika Roth

Mina: Demo

Pirkanmaalaisen Minan demon ensivaikutelma pettää: raskaahkosti käyntiin posahtavan Destroyerin rankkuus ei ole kuin päällimmäinen kolmikon heleitä popsävellyksiä peittävistä kerroksista. Kerrostumia näille kolmelle biisille on siunaantunut kiitettävän paljon mutta ei ainakaan siitä syystä, että niillä tarvitsisi peitellä jotain.

Mina liikkuu tukevasti tanskalaishenkisessä ilmastossa: musiikista tulee ensisijaisesti mieleen VETO ja laulusta Mew'n Jonas Bjerre. Tunnelmallisesti liikutaan hyvin tutuksi tulleessa Radioheadin jälkeisen kitarapopin maailmassa. Tämä kolmibiisinen on hyvin valmista tavaraa, ja vaikka se ei ole aivan sieltä omaperäisimmästä päästä, on kokonaisuus tyylikäs ja ennen kaikkea itsensä pariin uudestaan pakottava. Erityiskiitokset muutamasta hienon äkkiväärästä sovitusratkaisusta.

Jani Ekblom

Purified: Entrance

Pari vuotta sitten perustettu Purified kajauttaa esikoisellaan eetteriin kolme raskasta siivua uutta metallia. Tyylillisesti yhtye sijoittuu sinne modernin deathin ja suoremman thrashin välimaastoon, etenkin rytmiryhmän kunnostautuessa maininnan arvoisesti kuviosoitossa. Kahden kitaran kolhoa louhintaa väritetään Divine Bitterness ja Reject siivuilla hetkellisesti koskettimilla. Tätä temppua kannattaisi kenties käyttää useamminkin, sillä biisit suorastaan huutavat itselleen lisää koukkuja. Kehitystä kaivattaisiin myös vokalistin suorituksessa, nyt kun murina ja huuto sotkeutuvat toisiinsa niin, ettei kummastakaan tahdo tulla loppupeleissä valmista. Yhtye tarvitsee lisää keikkoja ja sitä kautta kokemusta, minkä myötä kappalemateriaalikin lähtee varmasti petraantumaan. Työtä, työtä ja työtä, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan, sillä perusidea vaikuttaa toimivalta.

Mika Roth

Ruinside - Rise Up!...to Extermination?

Tamperelaista Ruinsidea ei ainakaan kunnianhimon puutteesta voi moittia. Bändin neljäs EP kietoo kolmeen kappaleeseen fiktiota ja historiallisia faktoja yhdistelevän temaattisen kokonaisuuden atsteekkien hirmuvallan ajoista. Yhtyeen pohja on thrash- ja speed metal-tyylisessä vikkeläsormisessa riffittelyssä, mutta kuten teemasta voi jo arvaillakin, myös vaikutteita progemman ja mahtipontisemman hevin puolelta on kuultavissa. Karkeasti kuvaillen Ruinsiden musiikissa Stonen "pää edellä tiiliseinään iloisesti virnuillen"-mentaliteetti kohtaa Tarotin hienovaraisemman ja harkitumman melodisen ilmaisun. Tarot-mielikuvia ei ainakaan heikennä laulaja Olli Kärjen nahkakeuhkoinen kiekuminen, joskin kitaristi Kimmo Jankkarin ajoittaiset murinavokaalit tasoittavat tietä.

Viisaasti bändi ei ole lähtenyt tavoittelemaan liian suuria, sillä biisien tunnelma ja tarinan kaari kannattelevat lyhykäistä levyä juuri riittävästi. Tyhjäkäynnin määrä jää minimiin ja Rise Up! tuntuu useammankin kuuntelun jälkeen tyylikkäältä näytteeltä - myös eläväisen soundimaailmansa puolesta. Ruinside ei pidättele, muttei syyllisty suuriin ylilyönteihinkään; tietynlainen tahaton komiikka tietenkin kuuluu heviin, mutta vitsiä tästä orkesterista on vaikea vääntää. Kurssi alkaa olla kohdallaan, mutta kokonaisuudelta jää kaipaamaan hieman lisää iskevyyttä ja uskallusta katsella kenties hieman tuntemattomampienkin turujen suuntaan nyt kun perusasiat selvästikin ovat yhtyeellä hyvin hallussa.

Aleksi Leskinen

TarpitOrchestra: No Train No Gain

TarpitOrchestra ei jää asemalle ihmettelemään vaan pitää koko matkan bileitä ravintolavaunussa. Menu rakentuu pitkälti rullaavan stoner-rockin sekä 70-luvun alkuvoimaisen heavyn palasista, joita oululaiset ovat järjestelleet herkullisella tavalla. Taiten luodut sovitukset ansaitsevat myös maininnan, sillä niiden ansiota kappaleiden painoarvo vähintäänkin tuplaantuu.

Kolme vuotta maisemissa vaikuttanut ryhmä saa promon neljä siivua pyörimään vinhalla voimalla. Etenkin 7 Stones saa puntit tutisemaan savuisella fiiliksellään, eikä melkein pelottavaksi äityvä metalliralli Bring Out Yer Dead! voisi purra häijymmin. Kappaleessa on kuultavissa pieniä viitteitä Kingdom Comen sekä jopa itsensä Black Sabbathin suuntaan, mistä lisäpisteet. Tervamontun orkesteri kuulostaa esikoisellaan jo niin häijyltä, että seuraavaksi soisin saavani käsiini herrain pitkäsoiton.

Mika Roth

Verne

Verne voisi olla yhtä hyvin virne. Tamperelaisen voimakaksikon säröllä varustettua mutta yhtä lailla popisti pientä kuin progesti kurkottavaa musiikkia leimaa koko ajan läsnä oleva vinoutuman vaara. Hiukan kuin Sydän, sydämmellä, Eläimellä tai jopa punkimmalla painoksella asiasta eli Sur-rurilla… Yhtyeen saatteessa mainittu Absoluuttinen nollapiste on lähellä myös, sellaisena haikean pohdiskelevana peräkammarin outoutena. Kolmen biisin näyte alkaa kipakasti rock-junnaavalla Meidän piti tehdä taidetta-kappaleella, jossa sanoituksiin asti yltävä nollapistemäinen ilmava progeilu kohtaa akustisen piilevästi kieron näppäilyn. Terävä polveilu on yksi Vernen kulmakiviä. Kaikki kaunis olisi nimensä mukaisesti kaunista akustista pohdiskelua jollei sitä vastaan rikottaisi välillä härösti metelöivillä sähköhäiriöillä. Lähes kuusiminuuttista Toiset toisten huolia kasvatetaan tummakulmaisesta pianokaaresta monipolvisesti, akustisvivahteista vinoprogea? Tatu Henttosella ja Markus Tapiolla on ihan hieno visio, mutta ihan tällä kertaa homma ei vielä tiivisty todelliseen timanttiin. Tosin hyviä aineksia alkaa olla jo melkoisesti… Demotarjonnan mielenkiintoisimpia tapauksia.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 11714